sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Henkinen romahdus, low point, ja muuta liirumlaarumia.

Olen huomannut itsessäni asuvan pari aika vaarallista piirrettä. Tai ei ne yksinään ole vaarallisia, mutta toisiinsa yhdistettyinä potentiaalisesti tuhoavia. Nämä piirteet ovat perfektionismi, kontrollifriikkeys, ahdistukseen taipuvaisuus, itsekriittisyys sekä suuri rakkaus ja intohimo sitä kohtaan mitä tekee.

Mä opiskelen elokuva- ja televisioalaa, ja jos kaikki menee niin kuin Strömsössä, niin musta tulee tuottaja (tämänhetkisten suunnitelmien mukaan). Me ollaan nyt kevään ajan tehty koulussa lyhytelokuvaa, jossa olen tuottaja ja apulaisohjaaja. Itse roolini valitsin ja jos pitäisi uudelleen valita, valitsisin tasan samalla tavalla. Vaikka tää on paikoin ollut aivan hirveää, en mä loppujen lopuksi tekisi mieluummin mitään muuta.

Mä haluan tehdä hyvää työtä tässä projektissa (ja jokaisessa tulevassa), koska tää merkkaa mulle niin paljon. Tää on jotain mitä haluan tehdä tulevaisuudessani, en halua perseillä tätä. Tuottajana oleminen saa mut parhaimmillaan innostuneeksi, mun silmäni loistamaan ja perhoset lentelemään mun vatsassani. Mulle tulee sellainen fiilis, että asioilla, joita mä teen, on jokin tarkoitus. Tätä mun kuuluukin tehdä, tässä mun kuuluu just nyt olla. Vaikka kalenteri täyttyy palavereista ja to do -listalla lukee "tee se, tämä ja tuo raportti/sopimus/työtodistus", mä jaksan ja ennen kaikkea haluan tehdä sen kaiken. Mikään siitä ei tunnu väkipakolta.

Paitsi sitten kun hommaa on liikaa ja tuntuu, etten voi pyytää keltäkään apua. Vaikka tietysti voisin. Opiskelijatoverit on ihania ja varmasti auttaa jos vaan tajuaa kysyä apua (olen kevään aikana usealta ihmiseltä kuullut sanat "jos tarviit apua niin sano, kyllä mä autan", ♥). Tuutorit ja muut vanhemmat opiskelijat on käyneet tämän saman projektin aikoinaan läpi ja tietää miten kaikinpuolin rankkaa tää voi pahimmillaan olla, joten jos heille menee sanomaan "vittu mä en jaksa, mä lyön hanskat tiskiin, tehkööt tämän paskan loppuun ilman mua, mä lopetan koulun kesken", he osaa lohduttaa ja sanoa ettei se ole niin vakavaa eikä kamalaa ja kaikki siitä on aiemminkin selvinneet. Opettajille jos menee itkemään, he osaa neuvoa ottamaan pari päivää kokonaan vapaata koulujutuista.

Miksi sitten en osaa pyytää apua ajoissa? No hitto vie, koska olen kontrollifriikki ja perfektionisti. Jokin pikku ääni pääkopassani huutaa "lol oot luuseri jos joudut kutsumaan jonkun nyt apuun, eks muka ite selvii". Ja se on väärin, en mä ole luuseri! Ei se, että uskaltaa pyytää apua, tee ihmisestä luuseria. Se tekee ihmisestä fiksun ja vahvan. Olen sitä mieltä, että vaatii paljon rohkeutta huomata itsessään avuntarve, ja vielä enemmän rohkeutta lähteä apua hakemaan. Jokainen, joka siihen kykenee, saa multa hatunnoston.

Mä en aina kykene hakemaan apua. En osaa, en uskalla. Pelkään että kaikki nauraa mulle jos myönnän oman heikkouteni - vaikka tietenkään ei naura. Mutta tää kykenemättömyys tekee mun elämästäni joskus aika vaikeaa.

Meidän lyhytelokuvan kuvaukset oli maaliskuun puolivälissä. Sitä edeltävät n. kolme viikkoa oli mulla todella kiireisiä, täyteen buukattuja ja henkisesti rankkoja. Jopa sen verran rankkoja, etten muista siitä ajasta oikein mitään. Muistan päiviä kun olin koulussa, menin kotiin, tein kouluhommia kotona, stressasin tulevasta, yritin rentoutua katsomalla Frendejä ja juomalla alkoholia, valvoin kolmeen asti aamulla, heräsin seuraavana aamuna seitsemältä ja tein saman rumban uudestaan. Mulla oli yksinkertaisesti liikaa hommaa, mistä voin syyttää vain itseäni. Luulin että mun pitää taipua kaikkeen ja tehdä kaikki yksin. Ei oikeasti olisi tarvinnut. Tähän kun lisätään vielä mun kaikki muut henkiset (ja fyysiset) ongelmat, sekä kämppä jossa en enää viihtynyt ja jossa ahdisti asua, niin siinähän sitä taas oltiin. Mukavan sopan itselleni keitin.

Pari päivää kuvausten jälkeen se sitten iski - totaalinen henkinen romahdus. Piti viettää hauska ilta kotona ja baarissa kavereiden kanssa, mutta lopulta vedin vaan lärvit ja itkuparku-raget Klubin vessan lattialla. Löysin oman low pointtini sinä iltana, ei ollut kaunista katseltavaa.. seuraavana päivänä tajusin että joku roti tähän hommaan on saatava, mutta sitä en tule saamaan Tampereella. Menolippu Lepaalle ja viikon mittainen oma loma. Sorry, koulu, toisinaan tulen järkiini ja tajuan että oma hyvinvointi menee kouluhommienkin edelle.

Lepaalla unohdin tyystin kaikki koulujutut hetkeksi. Nukuin päikkäreitä, tuijotin revontulia, grillailin, saunoilin, paransin maailmaa ja juoruilin. Niin sanotusti selvitin päätäni. Opettelin jälleen hengittämään. Tajusin, että mun täytyy opetella sanomaan "mä en osaa tehdä tätä" ja "mä olen uupunut ja mulla on liikaa hommaa, mä en jaksa". Kuulostaa simppeleiltä lauseilta, mutta ihan hirveän vaikeita sanoa. Tajusin myös, etten voi jatkaa tätä itseni lääkitsemistä alkoholilla, johon olen näköjään myös vähän taipuvainen, vaan mun täytyy löytää ahdistuksen parannuskeinot jostain muualta. Jostain terveellisemmästä.

Sen viikon jälkeen takaisin kouluun palasi, jos ei nyt tyystin valaistunut, niin ainakin paljon paremmaksi olonsa tunteva Petra. Semmoinen Petra, joka pitkästä aikaa tietää, mitä tarvitsee - enemmän hyviä keskusteluja rakkaiden ihmisten kanssa, oikeasti kivoja iltoja joilla nauru raikaa ja kyyneleet pysyy poissa, enemmän sellaisia vapaailtoja kun voi vaan selata Buzzfeedia tuntikausia, sekä vähemmän alkoholia. Plus kämpän jossa ei ahdista.

Viimeisen parin viikon aikana olen pitänyt huolta, että olen saanut juuri noita asioita joita olen tarvinnutkin. Olen muuttanut ihanaan uuteen asuntoon, jossa oikeasti haluan olla ja viettää aikaa. En ole lähtenyt baariin jos ei ole mieli tehnyt, vaan olen lähtenyt etkoilta suoraan kotiin. En ole pillahtanut itkuun puolituntemattomien edessä enkä manannut sitä miten paska elämä mulla on. Koska ei mulla oikeasti ole. Mulla on vaan todella pitkään ollut todella paska fiilis.

Tää postaus nyt vaan rönsyilee ja poukkoilee eikä tässä taida olla mitään järkeä. Lähdin kirjoittamaan tätä ajatuksella "kootut syyt siihen, miksen ole puoleentoista kuukauteen kirjoittanut mitään". Kootut, indeed... noh, tässä ne ajatukset nyt, koottuna:

1. On ollut helvetinmoinen kiire, stressi ja ahdistus.
2. Oli tosi paska olo henkisesti.
3. Saavutin low pointin ja romahdin.
4. Kapusin ylös romahduksen aallokoista ystävän avustuksella.
5. Nyt mulla on paljon parempi olo ja viihdyn paremmin sekä nahoissani että asunnossani, mutta kiire on yhä. Ensi-iltaan vähän reilut kaksi viikkoa ÄÄK.

Hyvin suurella todennäköisyydellä en tule kirjoittamaan mitään koko loppukuussa, koska en vaan löydä aikaa sille. Mutta tällä kertaa syyt kirjoittamattomuudelle on sentään positiivisia.

Aina ei mee hyvin, mutta onneksi ympärillä on ihmisiä jotka auttaa, jos niiltä vaan osaa pyytää apua. Se on kai tämän tarinan opetus.

EDIT// Olen saattanut viime aikojen postauksissani toistella samoja asioita ja/tai sanoa edellisessä postauksessa jotain, jonka olen täysin kumonnut seuraavassa. Esim. viime helmikuussa taisin sanoa jaksavani juuri nyt oikein hyvin ja hyvin mulla menee ja niin poispäin... höm. En oikein tiedä mitä oon sitä kirjoittaessani ajatellut. En halunnut myöntää ongelmia edes itselleni? No joo, niin sen on pakko olla.