perjantai 27. helmikuuta 2015

I may snap and I move fast, but you won't see me fall apart.

Noniin. Olen lykännyt, lykännyt ja lykännyt tämän postauksen kirjoittamista. En lykkää enää. Nyt tuntuu jo ihan hyvältä kirjoittaa tästä. Tai no, ei täysin hyvältä... mutta ei täysin pahaltakaan. Joten.

Viimeisen n. puolen vuoden aikana fyysinen sairauteni on aiheuttanut yllättävänkin vähän harmia. Kuvittelin viime maaliskuussa Asacolin aloittaessani joutuvani vaihtamaan lääkitystä vielä monesti, syömään monta kortisonikuuria ja haavaisen paksusuolen ylipäänsä olevan erittäin kivulias kaverini vielä pitkään. Sen sijaan syön edelleen Asacolia, kortisonia en ole joutunut puputtamaan, ja suolisto on pysynyt suht kivuitta. Eritoten nyt kun mut siirrettiin Hatanpään sairaalan potilaaksi, voinee sanoa fyysisen terveydentilani olevan tällä hetkellä niin hyvä kuin se tässä tilanteessa voi olla.

Tässä vaiheessa haluan painottaa sanaa fyysinen. Mun kroppani voi hyvin. Mutta mun pääni ei.

Ensimmäisen kerran huolestuin omasta jaksamisestani viime kesäkuun alussa. Tulin töistä kotiin, kellahdin lattialle ja aloin itkeä, ilman mitään ilmeistä syytä. Toki mulla oli varmasti univelkaa, mutta kuitenkin, en mä ennen kauhean useasti itkeskellyt univelkojen takia. Joten, seuraavan lääkärin soittoajan (joka oli myöhemmin kesäkuussa) yhteydessä kysyin olisiko mahdollista päästä puhumaan jollekin kaikesta tästä paskasta. Oli muuten vähän awkward puhelu - lääkäri kysyi että mitä tarkoitan, sanoin tahtovani vaan avautua, johon jatkokysymys kuului "terapeutille vai psykologille vai..?". En mä edes tiedä noiden kahden eroja, hittovie.

Heinäkuussa kävin ensimmäisen kerran TAYSissa jonkun sairaanhoitaja-ihmisen luona, joka kyseli multa kaikkea maan ja taivaan väliltä (tiedän että niiden on varmaan pakko kysellä kaikkea lapsuudestakin yms, mutta en mä silti kokenut sitä mitenkään miellyttäväksi) ja sitten sanoi ohjaavansa mut erikoistuvalle lääkärille.

Erikoistuvan lääkärin tapasin ensimmäisen kerran elokuussa, juuri ennen koulun alkua. Jouduin jälleen toistamaan samat liibalaabat lapsuudesta ja nuoruudesta, kertomaan miltä nyt tuntuu kun on todettu autoimmuunisairaus ja selittämään miksi halusin päästä juttelemaan jollekulle. Viimeinen kysymys oli (ja on edelleen) kaikkein vaikein. Musta vaan tuntui, etten ollut oma itseni, vaan joku ontto, masentava, itkeskelevä, pessimistinen varjo itsestäni, ja se ei tuntunut hyvältä. En tiennyt (en edelleenkään tiedä) miten joku psykiatri pystyisi mut parantamaan, mutta ajatus siitä etten pääsisi purkamaan sitä fiilistä kellekään, kuulosti ihan kauhealta. Siksi mä halusin päästä juttelemaan. Kai. Ainakaan en osaa sitä paremmin selittää.

Elokuun jälkeen kului kuukausi niin, etten kuullut lääkäristä mitään. Kuukauden jälkeen sain soiton ja sovittiin uusi aika lokakuulle. Lääkäri varmisti että pärjäänkö sinne asti ns. ilman apua, vakuutin että ei tässä mitään. Koulu just alkanut ja paljon kivaa tekemistä, mä pärjään.

Kunnes sitten en enää pärjännyt. Tuli paljon kouluhommia ja koulun ulkopuolisia hommia. Oli pari kurssia joilla olemisesta en tykännyt yhtään ja jotka sai mussa aikaan suuren ahdistuksen - kerran toisen kurssin tunnilla meinasin alkaa pillittää koko luokan edessä, kun taas toisella kurssilla useaan otteeseen istuin luokan nurkassa sisäisesti kiljuen ja hyperventiloiden ja haluten karata koko tunnilta. Kertaakaan en kehdannut karata. Sen sijaan useasti jätin kokonaan menemättä. Kaikki tuntui turhalta, merkityksettömältä, ylitsepääsemättömältä ja typerältä. Tunsin oloni maailman paskimmaksi ihmiseksi.

Marraskuussa mulla oli jo niin paha olo, että en enää jaksanut mennä oikein minnekään enkä tehdä mitään. Olisin kovasti halunnut olla mukana projekteissa, mutta en päässyt ylös sängystä. Olisin halunnut mennä yhteen jos toiseenkin tapahtumaan, mutten jaksanut vaihtaa aamutakista oikeisiin vaatteisiin. Olisin halunnut tavata kavereita, mutten jaksanut olla sosiaalinen. Olisin halunnut suorittaa sen yhden kurssin kunnialla, mutta aina sitä ajatellessani mua alkoi ahdistaa ja tuntui etten saanut henkeä. Lisätään tähän se, että unettomuus alkoi vaivata todenteolla, ja asuin yksin joten lähellä ei ollut ketään joka olisi osannut huolestua siitä miten kolme päivää putkeen vain makasin sängyssä, ja soppa oli valmis.

Erään unettoman yön jälkeen menin tapaamaan lääkäriä. Hän sanoi, ettei enää katsele vierestä kun ahdistukseni pahenee, vaan määrää mulle lääkkeet. Aiemmin hän oli vain ehdottanut sitä ja kysynyt, mitä mieltä olisin lääkkeiden syömisestä. Nyt mulla ei enää ollut vaihtoehtoa. Aloin syödä mielialalääkkeitä.

Tuollaisissa lääkkeissä on (ilmeisesti) tapana, että ahdistus-/masennusoireet ensin pahenee ja sitten vasta helpottaa, joten ensimmäiset kaksi viikkoa oli ihan hirveitä. Mua ahdisti iltaisin mennä nukkumaan ja aamulla herätä, mua ahdisti koulussa ja kotona, mua ahdisti kaikki ja kaikkialla. Yritin samaan aikaan tehdä näyttötyötäni loppuun, ja se oli hankalaa koska en tykännyt yhtään niistä materiaaleista joita olin kuvannut (mikä ei johtunut näyttelijästä, vaan omasta osaamattomuudestani). Monesti materiaaleja leikatessani tein videon ns. valmiiksi ja heti perään poistin kaiken. Aloitin monta kertaa alusta. Pari kertaa juuri avattuani editointiohjelman, mua alkoi ahdistaa koko ajatus näyttötyöstä niin paljon, että pistin ohjelman samantien kiinni ja menin kotiin itkemään.

Kahden viikon jälkeen kuitenkin tapahtui jotain - mun ahdistus alkoi helpottaa. Mun rintaa ei enää puristanut kaikkialla, pystyin hengittämään jopa hankalissa tilanteissa, ja kykenin tekemään näyttötyöni loppuun (ja katselemaan sen muiden ryhmäläisteni kanssa, vaikka pikku ääni pääni sisällä huusi täysillä "eeeeeeeiiiiiii!"). On vaikea selittää konkreettisesti miten mun elämäni tuntui yhtäkkiä valoisammalta ja helpommalta elää, se vaan tuntui. Pääsin ylös sängystä joka päivä. Se oli hienoa.

Osaltaan parempaan fiilikseeni varmasti auttoi se, että muutin pois yksiöstä ja saman katon alle yhden kaverini kanssa. Siksi, nyt kun muutan uudelleen, olen päättänyt etten todellakaan muuta yksiöön. En halua saman kaavan masentuneisuudesta ja ylöspääsemättömyydestä toistuvan. En väitä etteikö se voisi toistua vaikka mulla olisikin kämppiksiä, mutta olen huomannut ahdistuneisuuteni olevan pahempi aina silloin kun olen yksin kotona pitkiä aikoja.

En ole missään vaiheessa saanut mitään virallista epikriisiä tai paperia mistään diagnooseista, mutta mikäli olen oikein ymmärtänyt, mulla on/epäillään olevan yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Lievä masennuskin on pari kertaa mainittu, mutta siitä en tiedä. Lääkereseptissäkin luki "ahdistuneisuuteen".

Tosiaan, luki. En ole nyt lähes kuukauteen syönyt lääkkeitä. Miksi? Koska ne loppuivat kesken.

Mulla piti olla lääkäriaika tammikuussa, mutta siinä taisi sattua asia nimeltä "koulukiireet", enkä ehtinyt lääkäriä tapaamaan ennen kuin tämän viikon tiistaina. Lääkeresepti sen sijaan loppui jo tammikuussa. Eli söin kiltisti 3kk kuurin, jonka jälkeen lääkkeet loppui kuin seinään ja vietin kolme päivää armottomien vieroitusoireiden kanssa, joihin kuului mm. oksentelu joka tunti, mahakivut, tärinä, ja nukkuminen 12h vuorokaudessa. En suosittele kellekään. (Tässä vaiheessa kaikki, jotka ajattelivat kommentoida "olisit soittanu lääkärille ja uusinu reseptis, idiootti" - luuletteko oikeasti, etten yrittänyt? Soitin TAYSiin monena eri päivänä kahteen eri paikkaan (ja yhteen paikkaan joka ei ollutkaan TAYS, koska hupsistakeikkaa, väärä numero..) yrittäen saada lääkäriäni kiinni, mutta ikinä ei onnistanut. Kun lopulta oli se päivä, kun oli enää yhdet lääkkeet jäljellä, päätin että fuck it. En enää jaksa.)

Ilmeisesti reseptini on nyt kuitenkin uusittu ja viime keskiviikosta alkaen olisin voinut marssia apteekkiin hakemaan mielialalääkkeitä. Sitä en ole kuitenkaan tehnyt.

Mulla on tällä hetkellä ihan ookoo olo. Olen voinut ihan hitosti paremminkin, mutta kaiken tämänhetkisen paskan huomioonottaen oloni on yllättävän hyvä. "Kaikella paskalla" tarkoitan tässä kohtaa lähinnä koulustressiä - älkää ikinä ryhtykö fiktioprojektissa ainoaksi tuottajaksi ja apulaisohjaajaksi, sanokaa mun sanoneen..

Tiedän, etten ole mieleltäni terve, mikä tulee esiin useasti silloin kun olen juonut vähän alkomahoolia, kröhöm. Tiedän, että mielenterveyteni voisi olla paljon parempi, ja varmasti sen "kuuluisi"kin olla. Mutta tiedän myös, että mielialalääkkeitä aloitettaessa on se eka kaksi viikkoa, jolloin olo on paska 24/7 ja tekee vaan mieli itkeä. Ja rehellisesti sanottuna, mulla ei ole aikaa sellaiseen juuri nyt. Kahden viikon päästä meillä on kuvaukset. Mä olen, kuten sanottua, tuottaja ja apulaisohjaaja. Mä en voi olla kokoajan ahdistuspallero ja vaan maata sängyssä. Tästä ei tule yhtään mitään jos niin käy.

On ehkä vähän fucked up pistää kouluprojekti oman mielenterveyden edelle... lapset, älkää tehkö niin kuin minä teen. Mutta ihan sama. Olen itsepäinen, perfektionistinen ja haluan tehdä ihan vitun hyvää työtä tämän projektin kanssa. Niin ei tapahdu jos nyt aloitan mielialalääkkeet.

Sitä paitsi mulla on ihan ookoo fiilis, ainakin verrattuna viime marraskuuhun. Ja olen aikuinen ihminen blaablaa, teen omat päätökseni. Ja ihan noin niin kuin yleisestikin, en tykkää syödä lääkkeitä (oh, the irony). Mielialalääkkeet jo pelkkänä sanana pelottaa mua. Vieläkin, vaikka olen niitä syönyt. Huoh, olenpa vaikea.

..okei, nyt tuli sellainen fiilis että ehkä mun ei pitäisi ollenkaan julkaista tätä tekstiä. No, julkaisen silti. Koska näin mulla tällä hetkellä, ihan rehellisesti, menee. Blogin aihepiirin huomioonottaen on jonkinverran tärkeää että olen rehellinen siitä miten mulla menee. Mä haluan olla rehellinen. Olen sekava ja fucked up ja musta ei pidä ottaa mallia, mutta ainakin olen rehellinen.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Wanted to fight this war without weapons.

Taisin lokakuussa mainita jotain unettomuudesta. Hahhah. Saanko palata ajassa taaksepäin ja läimäyttää lokakuun itseäni. Unettomuutta, paskat se tyyppi mitään unettomuudesta tiennyt.

Mä en ole sitten joulukuun alun nukkunut yhtäkään yötä hyvin, rauhassa, monta tuntia, kertaakaan heräämättä. En yhtäkään.

Ensinnäkin en saa unta. Ei ole mitään uutta että olen iltavirkku, mutta se on uutta että olen oikeasti tolkuttoman väsynyt, ja silti nukkumaan mennessä pyörin hereillä vielä kaksi tuntia. Sekin on uutta, että mua ei nykyään väsytä ollenkaan ennen kello kahta yöllä. Ikinä. Sekin on uutta, että havahdun ja heräilen kesken unien. Joka. Ainoa. Yö. Kaiken tämän lopputulos on se, että nukun max. 5h, olen koulussa niin rättiväsynyt että menen vessaan tirauttamaan pienet uupumis-itkut kesken ruokatunnin, tulen kotiin, kaadun sänkyyn ja torkun kaksi tuntia. En tietenkään yhteen putkeen, koska ilmeisesti nukkuminen heräilemättä on taito jota en enää osaa. No, sentään pystyn vielä torkkumaan...

Olen yrittänyt pohtia syitä tälle unenlahjattomuudelle. Yksi mahdollinen syy on, että olen stressaantunut tai käyn ylikierroksilla tai jotain - koulussa on meneillään fiktioprojekti, jossa olen tuottajana. Mutta niin no. En halua syyttää koulua tästä, koska oikeasti teen siellä tällä hetkellä sellaista hommaa jota haluaisin tehdä tulevaisuudessanikin. Jos en tätäkään kestä niin huhheijaa, kylläpäs mää alan valitsin.

Tiedättekö miltä tuntuu, kun ei vaan pysty nukkumaan vaikka on kokoajan puhkipoikki? Se itkettää. Ihan rehellisesti sanottuna. Tää ei ole hauskaa. En mä nauti siitä, että olen hereillä melkein 20h vuorokaudessa joka vuorokausi ja "saan paljon aikaan". Mieluummin mä nukkuisin. (Vielä paskemmaksi hommaksi tästä tekee se, että mä olen aina ennen pystynyt nukkumaan vaikka kuinka pitkään ja kuinka paljon ja mua ei saanut millään hereille. Oi aikoja.)

Btw, tämä ei ollut se postausaihe josta mun on ollut aikomus kirjoittaa jo yli kuukauden, mutta en ole uskaltanut. Se on vasta tulossa. Tämä oli vaan tällänen itkupotkuparku-tynkäpostaus.