maanantai 22. joulukuuta 2014

Hyviä uutisia, kerrankin!

Kävin viime viikolla pitkästä aikaa verikokeissa, ja torstaina jännitin koko päivän lääkärin soittoa. Ihan turhaan. Tulehdusarvot alle yhden, hemoglobiini 119 ("vähän on tää laskenut tosta mikä sulla viimeksi oli, mutta se on kumminkin niin hyvä että et sä varmaan mitä rautaa tarvi" :D), maksa-arvot hyvät ja kaikki muutkin arvot hyvät. Liki täydellistä siis! Lisäksi en ole enää Tayssin potilas, vaan mut siirretään Hatanpäähän koska en tarvitse niin tarkkaa seurantaa. AWWWW YEAAHHHHH. Maailman paras joululahja.


On ollut terveyden kannalta paskin vuosi ikinä. Mutta se alkaa olla lopuillaan. Ehkä. Ehkä ensi vuosi on helpompi. Toivottavasti. Ei voi tietää.

Tämä nyt oli tällainen pieni ilmoitus, sopivasti ennen joulua kivoja uutisia. Hyvät joulut itse kullekin! Syökää kinkkua tai laatikoita tai juustoja tai, niin kuin meillä aattona, kalapateeta ja kakkua. ♥

lauantai 20. joulukuuta 2014

Mä tuun kohta, käyn vaan vessassa ensin... Eli suolistovamma ja ihmissuhteet

Paskamaisin juttu suolistovammasa (pun intended) on sen vaikutus ihmissuhteisiin, etenkin alkuvaiheessa, kun et tiedä mikä vaivaa. Kuinka moni jaksaa odotella ihmistä, jonka pitää hypätä vessassa moneen otteeseen tai jolla meneekin viisi minuuttia pidempään lähtöön, kun on vain pakko käydä vessassa ennen lähtöä? Tai kuinka moni jaksaa kutsua mukaan ihmistä, joka kuitenkin kieltäytyy lähtemästä paikkaan X? Niinpä niin...

Monelle suolistovammaiselle sosiaaliset tilanteet tuovat paineita. Haluat lähteä muiden mukaan, kun porukka keksii yhtäkkiä lähteä reissuun, muttet uskalla, koska et tiedä vatsasi toimintaa. Olette kaverin kanssa keskellä shoppailureissua, kun tajuat, että vatsasi ilmoittaa itsestään. Ylipäänsä vatsasi saattaa pitää sinut kotona monta viikkoa, kun mikään ei vain luista.

Fight or flee -metodi pätee todella paljon suolistovamman kanssa. Joko taistelet sitä vastaan, etkä luovu sosiaalisesta kanssakäymisestä, tai sitten lukittaudut kotiisi, etkä astu ulos muuta kuin kauppareissuja ja töitä varten, Ei siis mikään ihme, että iso osa suolistovammaisista sairastaa myös masennusta.
Diagnosoimattomalla suolistovammaisella on vielä hankalampaa: Ei mitään syytä jättää väliin mitään, eikä kukaan usko kuitenkaan. Et voi (et kehtaa) kertoa, miksi et uskalla lähteä mukaan. Muut helposti tuomitsevat ja lopulta jättävät kutsumatta mukaan. Yksin jättäminen ei tee hyvää kenellekään.

Itse kuulun niihin, joiden ihmissuhteet menivät päin helvettiä, kun aloin kärsiä vatsastani. Koulu oli onneksi lopuillaan, joten poissaoloja ei tullut siltä osin. Koska puoli vuotta pelkästään opiskelin, ei työelämäkään kärsinyt. Mutta en lähtenyt mihinkään. Kieltäydyin monista pippaloista, seurallisista tilaisuuksista ja pian pelkästään tapaamisista. Iso osa opiskelijakavereista karsiutui pois. Kiinassa ollessani minut jätettiin pian porukan ulkopuolelle, koska en lähtenyt mihinkään ihmisten kanssa (tai niin he ainakin asian näkivät). Kiinan jälkeen eristäydyin entisestään, ne vähätkin tuttavat karsiutuivat pois ja parisuhde kärsi kaikista eniten. Olin ärtynyt, kipeä ja sulkeutunut. Kaikki oikeastaan vain sen takia, etten tiennyt mikä vaivasi.

Diagnoosin saaminen helpotti tilannetta, koska samalla opin hallitsemaan vatsaanikin. Pian uskalsi taas lähteä muiden mukaan, ja läheisimmille ihmisille pystyi kertomaan suoraan, miksei pysty juuri nyt lähtemään mukaan. Helvetti helpotti, ja parisuhdekin alkoi voida paremmin.
Iso osa noiden parin vuoden aikana (ennen diagnoosia siis) kaikonneista ihmisistä ei kuitenkaan koskaan palannut takaisin elämään. Ihan toisaalta syystäkin, koska siinä pystyi erottelemaan ihmiset: Kenen kanssa oikeasti haluaa olla tekemisissä ja kenen ei. Koska esim. Kiinan reissulta jäi paljon paskan makua suuhun, en aio pitää yhteenkään siellä tutustumaani ihmiseen yhteyttä. 

Suosittelen avautumaan läheisimmille ihmisille suolistovammasta, jotta kenenkään ei tarvitse kärsiä yksin. Suosittelen myös käymään diagnosoitavana, jos vatsa haittaa elämää, koska tieto ei tässä tapauksessa lisää tuskaa. Ei ole kenenkään etu tuhota tärkeimpiä ihmissuhteita.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Älkää kysykö mitä voin syödä. Ihan oikeasti.

En ole täällä pitkään aikaan kirjoittanut ruokavaliostani (en ylipäänsä ole kirjoittanut siitä paljoa). En normaalielämässäkään pidä siitä kauheasti älämölöä - en vaadi erikoiskohtelua enkä ole ilmoittanut mistään erityisruokavalioista koulun ruokalaan (olisiko siitä edes mitään hyötyä, en tiedä), oikeastaan tulen ajatelleeksi koko asiaa vain silloin kun minulta erikseen kysytään mitä voin syödä. Ja harvoin kysytään. Kun nykyään kerron ihmisille sairaudestani, jätän tietoisesti ja tahallisesti mainitsematta "tähän saattaa kans vaikuttaa se mitä syö".

Syy kaikkeen yllämainittuun on hyvin yksinkertainen: kun aletaan puhua siitä "mitä suolistovammainen voi syödä", mua alkaa lähes poikkeuksetta ärsyttää.

Mua on aina ärsyttänyt se, kun joku luulee tietävänsä mikä juuri mulle sopii. Mitä mun kannattaisi opiskella (yliopistossa yhteiskunta-alaa, sanoi lukion opo), mitä harrastaa (teatteria niin pääsisit ulos kuorestas, sanoi äiti kun olin yläasteella), mitä syödä (ei viljoja, ei maitotuotteita, ei kaaleja, ei salaattia, ei papuja, ei limsoja, ei alkoholia, ei sitä tätä tuota... sanoi jokainen joka on joskus lukenut netistä jotain suolistovammaisen ruokavaliosta ja luulee tietävänsä kaiken siitä mitä voin sulattaa). Ihan niin kuin en itse tietäisi miten mun kannattaa elää. No kyllä tiedän, kiitos vaan. Yleensä jopa paremmin kuin ööö kuka tahansa muu.

Olen kuluneen vuoden aikana ollut tiukalla viljattomalla ruokavaliolla, jonka aikana kiinnitin huomiota ruokiini, söin säännöllisesti ja hyvin ja tein ehkä enemmän ruokaa kuin koskaan ennen. En juonut alkoholia tai limsaa enkä syönyt karkkia. Mun ns. herkku oli bulgarialaisesta jugurtista, kermasta ja mustikoista väsätty mössö. Se oli ihan sairaan hyvää, itseasiassa en tiedä miksi ikinä lakkasin syömästä sitä. Ehkä pitää ottaa se takaisin ruokavalioon.

Toisaalta kuluneena vuonna olen myös syönyt erittäin huonosti, hajanaisesti ja epäterveellisesti. Olen elänyt päiviä pelkästään Lidlin paistopisteen antimien ja kahvin voimin, vetänyt juhlissa kiinalaisen ruuan sijaan vain Nutridrinkkejä ja viettänyt viikonlopun kestäneitä ryyppyputkia, joiden aikana söin lähinnä pizzaa ja ranskalaisia. Ja musta jotenkin tuntuu, että tämä ei ole hyväksyttävää suolistovammapiireissä. Tuntuu, että se, joka ei ole tarkalla ruokavaliolla ja joka vastaa "mitä sä voit syödä" -kysymykseen "no emmä mitään itteltäni rajota", on jotenkin outolintu. Ja se ärsyttää ihan hemmetisti.

Mua ärsyttää se, kun joku luulee tietävänsä mua paremmin, mikä mun ruuansulatukselleni sopii ja "antaa vinkkejä", eli selittää ummet ja lammet gluteenin pahuudesta ja suklaan turmiollisuudesta. Anteeksi mitä. Siinä vaiheessa, kun multa yritetään kieltää Lidlin paistopisteen croissantit ja Fazerin sininen, liikutaan aika vaarallisilla vesillä.

En edes osaa tämän paremmin selittää, miksi mua ärsyttää nämä ruokavaliosta paasaamiset. Alan vaan toistaa itseäni, koska vaan yleisesti vihaan sitä, kun joku kuvittelee tuntevansa mut ja mun kroppani. Mulla iskee automaattisesti sellainen teinimäinen kapina ja haistattelu-moodi päälle. Fuck you and your rules, tässä minä istun ja syön pastaa ja juon punkkua. Ja on muuten hyvää!

Kaiken tämän sanottuani, on munkin ehkä pikkuhiljaa aika myöntää että ruokavalioon voisi kiinnittää enemmän huomiota. Ei pizzalla ja alkoholilla kovin pitkälle pötkitä loppujen lopuksi... kumpaakin olen onneksi tässä viime aikoina poistanut ruokavaliostani aika tehokkaasti.

Ajattelin tammikuussa joululoman loputtua vähän rempata jääkaappini sisältöä. En edelleenkään aio tiukasti kieltää itseltäni mitään, mutta vilja- ja maitotuotteita ajattelin vähentää. Mun on pitkään pitänyt kokeilla mm. spelttiä ruuanlaitossa, jos tammikuussa saisin vihdoin aikaiseksi ostaa paketillisen spelttijauhoa. Ajattelin myös syödä enemmän vihanneksia, mikä tosin vaatii mulla vähän enemmän vaivaa koska mahani ei edelleenkään sulata niitä tuoreina. Keitetyt porkkanat on onneksi ihan jees. En kuitenkaan aio kieltää itseltäni mm. kahvia, suklaata, juustoja, punkkua tai Pepsiä. Ehkä koitan pärjätä vähemmällä (haha, ihan kuin pärjäisin alle neljällä kupilla kahvia päivässä...). Eeeehkä.

Jaa miksi koitan näitä vasta tammikuussa? Siksi koska olen nyt keskellä koulustressi-muuttostressi-rahapulastressi-kautta, eikä tähän tilanteeseen todellakaan sovi ruokavaliomuutos. Sitä paitsi mulla on kaapissa puoli pakettia vehnäjauhoa, josta teen ensi viikolla sämpylöitä. Ja on tässä vielä kaikenmaailman joulut ja uudetvuodet välissä, ja joululomasuunnitelmiini kuuluu vetää ähkyöverit kaikista "pahoista ruuista". ♥ Älkää tulko minun ja glögin väliin jumaliste.

Tämä postausidea muuten lähti siitä, että menen ensi torstaina ravitsemusterapeutille jutustelemaan ruokavaliostani ja sen puutteista, ai että. Olisi kuulemma kannattanut mennä jo tammikuussa, kun diagnoosin sain. Hmm. Hups?