perjantai 27. kesäkuuta 2014

Kun neulapelkoinen käy verikokeessa.


Minulla on neulapelko. Se ei ole mikään pieni pelko ja kipristely vatsanpohjassa, joka menee hetkessä ohi kunhan vaan saadaan neula tökättyä verisuoneen/lihakseen (rokotuksissa). Se on kunnollinen fobia, joka aiheuttaa pelkotiloja jo viikkoja ennen verikoeaikaa, saa aikaan "voisinko juosta karkuun about nytheti!" -tunteen minuutteja ennen verikoetta, näytteenoton aikana purkautuu itkuna ja jälkeenpäin heikotuksena, huimauksena ja jopa oksennusrefleksinä.

Kävin juhannusta edeltävänä tiistaina verikokeessa. Aloin pelätä sitä jo edellisen viikon tiistaina. H-hetkeä edeltävänä yönä en pystynyt nukkumaan. Tiistaipäivän istuin töissä pystymättä syömään, koska pelotti niin paljon että ruoka olisi tullut samantien ylös. Fimlabin laboratorioon kävellessäni jalkani tärisivät. Numerolappua hakiessani toivoin mahdollisimman isoa numeroa etten heti joutuisi näytteenottoon. Istuin vapisten penkille mammojen viereen ja rukoilin, että verikokeen ottaisi joku kokenut labrahoitaja, joka osaisi hommansa - pahin painajaiseni ovat hoitajaopiskelijat, jotka eivät tiedä mihin kohtaan neulan tökätä.

Näytteenottohuoneeseen päästessäni ensimmäinen asia jonka sanoin oli "kai tääl on sit paikka johon pääsee makaamaan sen verikokeen ajaks, mä pyörryn jos istun". Kiittelin mielessäni kaikkia mahdollisia suurempia voimia siitä, että kohdalleni osunut labrahoitaja oli vähän vanhempi, mukava nainen. Hän taikoi kahdesta tuolista minulle sängyn ja alkoi tottuneesti tiirailla kyynärtaivettani. Käski hengittää, pitää silmät auki ja olla panikoimatta. Hengitin, en sulkenut silmiä ja yritin olla panikoimatta - tietenkin sisäisesti huusin apua ja teki mieli juosta pakoon. Pidin käteni niin liikkumatta kuin vain ikinä pystyin jotta tilanne olisi nopeasti ohi. Labrahoitaja desinfioi kyynärtaipeen, halusin vetäistä käden pois alta koska tiesin mitä seuraavaksi tapahtuisi mutta hillitsin itseni, ja neula meni ihostani läpi. Kirpaisi, tuli tuttu paineen tunne ja paniikki. Käänsin katseen poispäin kohti kattoa. Hoitaja kyseli juhannussuunnitelmistani ja vastailin mahdollisimman normaalisti. Hoitaja otti kolme (neljä?) putkiloa verta, veti neulan pois ja painoi paperinpalan pistoskohtaan. Henkäisin helpotuksesta, selvisin taas. Sitten tuli jälkipaniikki. Aloin jälleen täristä holtittomasti, päästä heitti ja oksetti. Sanoin että oksennan ihan kohta, hoitaja nosti jalkani ylös ja pyysi toista hoitajaa hakemaan lasin vettä. Minulle hoitaja sanoi että on ookoo oksentaa, kunhan tähtään roskikseen.

Labrahoitaja piti jalkojani ylhäällä viitisen minuuttia, jonka aikana pahan olon tunne ja heikotus hälvenivät. Hävetti ja nolotti, että olin niin "vaikea asiakas" ja pahoittelin sitä että tuhlaan toisten työaikaa (kuulemma turhaan anteeksipyytelen). Join lasillisen vettä ja testasin josko jalkani jo kantaisivat. Pidin neulalla kiusatun käteni visusti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa ja painoin pistoskohtaa varovasti. Hoitaja käski minun istuskella hetken hänen huoneensa oven edessä, että hän voisi vähän pitää silmällä missä kunnossa olen.

Istahdin penkille näytteenottohuoneen oven eteen. Vieressä istui vanhempi pariskunta, josta nainen tokaisi kärsimättömän oloisesti "no niin, vihdoinkin toikin numero vaihtuu, kylläpä siinä kesti" tuijottaen huonetta, josta tulin. Vilkaisin pariskuntaa ja hymyilin vinosti. Oikeasti teki mieli ottaa vieressä oleva roskis ja pamauttaa sillä tätiä päähän.

Istuin penkillä kymmenisen minuuttia hengitystäni tasaamassa. Kyynärvartta jomotti ja takki oli vaikea saada päälle. Hoitaja kävi kurkkaamassa että voin hyvin, ja lopulta uskalsin kuin uskalsinkin nousta ja laahustaa bussipysäkille. En pyörtynyt kotimatkalla, onneksi.


Lasken tämän onnistuneeksi verikoekerraksi, koska onnistuin pysymään kiltisti paikoillani enkä itkenyt.

Seuraavat verikokeet viikko ennen joulua, jos kaikki tässä välissä menee hyvin. Toivottavasti menee. Oman fobiansa kohtaaminen ei ole mikään kovin mukava juttu.

Ei kommentteja: