maanantai 19. toukokuuta 2014

Pitää nauraa, muuten itkee.

Hei tyypit, tiedättekö mikä päivä tänään on? Maailman IBD-päivä! Sen kunniaksi olen pommittanut jo fb:täni ja instagramiani päivityksillä näistä sairauksista, ja nyt pommitan myös tätä blogia. Muuta sosiaalista mediaa mulla ei olekaan, joten katson tehneeni osani jotta mahdollisimman moni ihminen IBD:stä kuulee.

Paasaamisen sijaan aion jättää päivityksen kuviin. Otin sairaalassa ollessani muutamia kuvia eräänlaiseksi kieroksi muistoksi tuolta ajalta ja nyt jaan ne täällä, for the first time ever (aiemmin olen pommittanut näillä vaan siskoja ja kavereita, vaikkei ne sitä ehkä olisi halunneet).


Surku käteni ennen kaksinkertaiseksi turpoamista ja sulhaseni.


Sydänkäyrien otosta jäänyt tarra-juttu ja maailman ällöttävin smoothie. Oikeassa kuvassa on muuten tuo käsi jo turvonnut, vaikkei kauheasti näytä siltä koska kuvakulma hämää. Ja turposi se tosta vielä lisääkin aika kivasti.


Pari pilleriä (isomman sai onneksi jauhaa, muuten ei mitään toivoa että ton olisin saanut alas) ja iloinen meikä kun pääsin eroon 24/7 tiputuksesta.


Viimeiset sairaalassa ottamani pillerit ja raudan tiputusta.


Lähdössä sairaalaan hakemaan kortisonia but first lemme take a selfie.. ja vielä iloisempi meikä kotiutuspäätöksen jälkeen, jättimäinen laastari sormessa.

On muuten tuntunut jotenkin hassulta kirjoittaa tosta sairaalareissusta ja jakaa näitä kuvia, koska loppujen lopuksi mulla on kuitenkin ollut erittäin helppo alku tämän sairauden kanssa ja pääsin sairaalassakin todella vähällä. Mutta ehkä nämä jotakuta perustervettä herättelee miettimään että "jaa, ehkei se Crohnikaan ookaan vaan joku pitkittynyt vatsatauti". Koska ei se ole. Se on autoimmuunitauti joka vaatii lääkehoitoa ja mahdollisesti lääkärinveistä. Sitä ei saa hoidettua pois ja pahimmassa tapauksessa se on invalidisoiva ja estää työnteon, opiskelun ja "normaalin" elämän. Mutta sitä ei saa päästää niskanpäälle eikä sen saa antaa masentaa, ei ainakaan loputtomiin. Tälle pitää opetella nauramaan, koska muuten itkee. En väitä olevani paras henkilö sanomaan tätä, koska viime aikoina olen lähinnä itkenyt, mutta mäkin vasta opettelen tämän kanssa elämistä.

Ja vielä viime hetken heads-up, mikäli kiinnostaa gastroenterologin ja CCA ry:n puheenjohtajan yhteinen yleisöluento aiheesta "miksi sairastumme tulehduksellisiin suolistosairauksiin?", niin klikkaa tästä! Luento näytetään suorana netissä, se pidetään Svenska Handelshögskolanissa Helsingissä. Tilaisuus alkaa siis tänään klo 18 (joo, tää on todella viime hetken heads-up), mutta luennon voi katsoa myös myöhemmin tallenteena samasta linkistä. Kestää kaiketi tunnin, jos en ihan väärin muista.

Hyvää IBD-päivää itse kullekin!

torstai 15. toukokuuta 2014

Sairaalajakso tammikuu -14, osa 4

Kellonajat ovat arvioita.
Voi olla että olen unohtanut jotain yksityiskohtia, koska kaikkea ei voi muistaa.

keskiviikko 22.1.2014

klo 07:00
Herään käytävän ääniin. Olen nukkunut yllättävän hyvin. Kurkku on vähän kipeä, ikkunasta taitaa vetää.

klo 08:00
Minulta otetaan verikokeet ja saan aamiaista.

klo 10:00
Hoitaja ottaa tyhjenneen keittosuolaliuokseni pois, mutta ei vaihdakaan enää toista tilalle. En kuulemma tarvitse enää jatkuvaa tiputusta. Hoitaja myös väläyttää ajatusta kotiinlähdöstä, niin että kävisin vain aamuisin sairaalassa hakemassa kortisonia suoneen. En pidä ajatuksesta.

klo 12:00
Saan lounaan.

klo 12:15
Kysyn saisinko pyyhkeen lainaan jotta voisin käydä suihkussa. Pyyhkeen lisäksi saan kanyylin päälle läpinäkyvän muovihanskan suojaamaan sitä vedeltä. Menen käytävän suihkuhuoneeseen joka on niin iso, että sinne mahtuisi viisi ihmistä samaan aikaan peseytymään. Ottaessani housuja pois huomaan itseni peilistä ja järkytyn reisiäni, ne ovat turvonneet kaksinkertaisiksi.

klo 12:25
Hiukseni tuntuvat niin ällöttävän rasvaisilta, että shampootan ne kahdesti.

klo 12:55
Tajuan, että on yksi asia jota minulla ei ole sairaalassa mukana - hiusharja. Vilkaisen peilistä takkuista tukkaani ja huokaisen.

klo 14:00
Luokseni käytävän päähän tulee lääkäri ja pari hoitajaa. Lääkäri kyselee vointiani ja mielipidettäni siitä, että menisin nyt jo kotiin. En edelleenkään pidä ajatuksesta, en tunne itseäni tarpeeksi hyvinvoivaksi uskaltaakseni olla yksin kotona. Toinen vaihtoehto on mennä kulman takana olevaan sairaalahotelliin. Se on mielestäni paljon parempi ajatus - en olisi yksin, ja ruokaa saisi helposti kellon ympäri. Päätän mennä hotelliin ja lääkäri käskee hoitajaa järjestämään asian.

klo 14:30
Pari sairaanhoitajaopiskelijaa tulee luokseni, heillä on mukanaan läjä lääkkeitä ja lappusia. He selittävät minulle tarkkaan mitkä lääkkeet pitää ottaa milloinkin ja mikä lääke on mikä. Saan mukaani kaksia erilaisia antibiootteja, vatsansuojalääkkeitä ja kalkkitabletteja. Lisäksi saan ohjeen tulla kahtena seuraavana aamuna osastolle hakemaan suoneen pistettäviä/piikitettäviä lääkkeitä, perjantaina on myös verikokeet. Nyt saan suoneen kortisonia ja mahaani Klexanen. Kortisonin laitto tuntuu normaalia inhottavammalta, koska suoni täytyy ensin avata ruiskuttamalla sinne toista ainetta.

klo 15:00
Sairaalahotellista tulee nainen hakemaan minua. Kävelemme hotellille, mietin mitenköhän jaksan.

klo 15:15
Sokkeloisen maan alla seikkailun jälkeen olemme perillä hotellissa. Saan ovikortin ja tiedon ruokailuista. Huoneessani tajuan, että kävelin juuri pitkän matkan sairaalasta hotellille, eikä minua missään vaiheessa heikottanut. Tämän tajuaminen tekee minut niin onnelliseksi, että tekee mieli itkeä ilosta.

klo 16:00
Aloitan lääkkeiden nappailun. Joudun ottamaan lääkkeitä neljästi päivässä.

klo 17:30
Menen päivälliselle. Perunamuussi on taivaallisen hyvää.

klo 18:00
Huoneessa on hämmentävän hiljaista, ehdin jo tottua sairaalan hälyyn. Pidän telkkaria koko ajan päällä.

klo 19:00
Haen kahviosta jugurttia, mehua ja leipää iltapalaksi.

klo 20:30
Syön iltapalaa. Maha ei tykkää leivästä.

klo 21:00
Telkkarista tulee Jutta ja puolen vuoden superdieetit. Istun sängylle ja alan katsoa ohjelmaa.

klo 22:15
Herään epämukavasta asennosta sängyllä, tajuan nukahtaneeni noin vartti ohjelman alusta. Käyn pesemässä hampaat, pistän telkkarin kiinni ja alan nukkua.

torstai 22.1.2014

klo 06:30
Herätyskello pirisee. Pitää ottaa lääkkeet.

klo 07:00
Lähden aamupalalle. Buffetissa on kaikkea mahdollista salaateista puuroon ja leivästä pekoniin. Valitsen puuron.

klo 07:40
Lähden kävelemään kohti sairaalaa ja gastroenterologian osastoa.

klo 08:00
Olen perillä osastolla, mutta en tiedä mihin mennä. Kysyn eräältä hoitajalta missä minun kuuluisi olla, hän ohjaa minut päivähuoneeseen jossa odottaa toinen hoitaja lääkkeiden kanssa. Saan kortisonit suoneen ja Klexanen mahaan.

klo 08:30
Olen takaisin hotellihuoneessani. Minulla on levoton olo, ikävöin läppäriä.

klo 09:00 - 21:00
Syön lääkkeitä, pelaan kännykällä, käyn lounaalla ja päivällisellä ja ostamassa iltapalaa, katselen telkkarista kokkausohjelmia, luen kirjaa. Koitan selvittää lisää tietoa sairaudestani, mutta se on aikaavievää pelkällä kännykällä. Whatsappailen kaverin kanssa.

klo 22:00
Väsymys painaa niin paljon etteivät silmät pysy enää auki.

perjantai 23.1.2014

klo 06:00
Herätyskello piippaa. Lääkkeet naamaan ja aamiaiselle.

klo 07:15
Lähden kävelemään sairaalalle. Minulle on varattu verikoeaika varttia vaille kahdeksaksi.

klo 07:40
Istahdan laboratoriopoliklinikan penkille odottamaan vuoroani.

klo 07:45
Minut kutsutaan huoneeseen. Pyydän päästä makuulle etten pyörry.

klo 08:15
Saavun gastroenterologian osastolle. Menen jälleen päivähuoneeseen saamaan kortisonit ja Klexanen. Saan käskyn jäädä odottamaan lääkäriä, joka päättää voidaanko minut kotiuttaa tänään. Lisäksi minulla on kahdentoista aikaan tapaaminen IBD-hoitajan kanssa.

klo 10:00
Odotan edelleen lääkäriä, aamupäivän aikana tämän pitäisi osastolla käydä. Tuijotan telkkaria.

klo 11:00
Pääsen vihdoin lääkärin juttusille. Hän kyselee vointia, olenko ottanut lääkkeet, joko tahdon kanyylista eroon. Lääkäri on sitä mieltä että minut voi päästää tänään kotiin, mutta hemoglobiinini on vielä sen verran alhainen (92) että hän tahtoo minulle tiputettavan rautaa ennen kotiutusta. Iloitsen kotiutuspäätöksestä.

klo 11:45
En ole vieläkään saanut rautaa. Lähden etsimään hoitajaa joka tietäisi milloin sen saan. "En mä tahtois hoputtaa tai mitään, mut mulla on vartin päästä se IBD-hoitaja-aika."

klo 11:50
Hoitaja tuo minulle rautapussin ja yhdistää sen kanyyliin. Rauta on ällöttävän näköistä tippuessaan, jopa ällöttävämpää kuin veri.

klo 11:55
Lähden gastroenterologian poliklinikkaa kohti. Sulhaseni pitää kamalaa vikisevää ääntä.

klo 12:05
Pääsen IBD-hoitajan vastaanotolle. Keskustelemme ummet ja lammet colitis ulcerosasta, sen kanssa elämisestä ja ruokavaliosta. Saan monta pientä opasta mukaani. Vastaanotolla ollessani huoneessa käy myös lääkäri, joka tuo minulle reseptit lääkkeisiin joita alan saada sekä ohjeet niiden nappailuun.

klo 13:15
Olen takaisin gastroenterologian osastolla. Rauta tippuu tuskallisen hitaasti.

klo 13:30
Viereiselle tuolille istuu toinen potilas, vanhempi mies. Hän hymähtää ja sanoo "sulle tiputetaanki tervaa". Nauran, siltä se kieltämättä näyttää.

klo 14:00
Äiti soittaa ja kertoo että he koittavat lähteä mahdollisimman pian ajamaan Tampereelle. Kerron ettei ole mikään kiire, vielä on rautakin tippumatta.

klo 14:15
Saan lounasta. Hämmästyn, mutta olen kiitollinen koska mahani kurnii.

klo 14:30
Tajuan, että minulle on varattu hotellihuone vain kahdeksi yöksi ja checkout on tehtävä kello kolmeen mennessä. Soitan hotellin vastaanottoon ja selitän, että olen vielä tiputuksessa enkä yhtään tiedä kauanko tässä menee. Nainen jonka kanssa juttelen on onneksi kiva ja ymmärtää miksi en voi tehdä checkoutia ajoissa. Kerron tulevani hotellille niin pian kuin mahdollista keräämään tavarani.

klo 15:30
Rauta on vihdoin tippunut. Hoitaja tulee ottamaan pussin pois ja kertoo, että lääkäri tahtoo nähdä minulta vielä yhdet verikokeet. Eih.

klo 15:35
Verikoe on otettava vasemmasta kyynärtaipeesta, koska oikea käsi on se jossa on kanyyli. Vasemmassa kyynärtaipeessa on vanhoista verikokeista muistona mustelma, joten neulan pistäminen sattuu vietävästi.

klo 15:36
Verikoe ei onnistu ensimmäisellä kerralla. Eikä toisella. Itken.

klo 15:45
Hoitaja siirtyy suunnitelma B:hen - sormenpäästä otettavaan verikokeeseen. Hän pistää minua vasemman käden keskisormeen, mutta käteni ovat niin kylmät ettei pistoskohdasta tule mitään. Hoitaja pistää uudelleen samaan sormeen samaan kohtaan. Hän lämmittää ja puristelee sormeani kädessään. Tilanne samaan aikaan naurattaa ja heikottaa. Vielä kolmas pistos, ja hoitaja huudahtaa innoissaan "hei, nyt täältä tulee!". Nauran.

klo 15:50
Maailman työläin verikoe on ohi. Saan laastarin sormeeni. Toisesta kädestä otetaan kanyyli pois. Hoitaja vilkaisee kalpeaa naamaani ja kysyy tahtoisinko juomista. Tahdon.

klo 15:55
Hoitaja tuo minulle mehua. Istun sängyllä ja hengittelen. Kysyn saanko nyt lähteä. Hoitajaa hymyilyttää. "Joo, nyt saat lähteä."

klo 16:05
Isäpuoli soittaa, he ovat äidin kanssa juuri lähteneet ajamaan. Kerron että vasta pääsin osastolta pois ja olen matkalla hotellille.

klo 16:30
Kerään kamppeeni hotellihuoneesta ja siirryn ala-aulaan sohville odottamaan.

klo 17:00
Nälkä valtaa taas kropan. En ole enää hotellissa kirjoilla, joten en ole oikeutettu sen päivälliseen.

klo 18:15
Äiti ja isäpuoli ovat perillä. He kysyvät miten menee, sainko reseptit lääkkeisiin, joko olen valmis lähtemään kotiin.

klo 18:20
Istun autoon. Molempia käsiäni kivistää kanyylien takia ja kyynärtaipeissa on mustelmaisia jälkiä neuloista. Vasemman käden keskisormessa on jättimäinen laastari. Mahani kurnii, pohdin mitä uskallan syödä. Mietin, kuinka joudun seuraaviin verikokeisiin vasta reilun viikon päästä. Mietin myös, kuinka minun ei tule tippaakaan ikävä sairaalassa oloa.

Isäpuoli kaartaa auton pois hotellin parkkipaikalta ja lähtee ajamaan kohti kotia.

end

keskiviikko 14. toukokuuta 2014

Sairaalajakso tammikuu -14, osa 3

Kellonajat ovat arvioita.
Voi olla että olen unohtanut jotain yksityiskohtia, koska kaikkea ei voi muistaa.

maanantai 20.1.2014

klo 08:00
Verikokeet.

klo 08:30
Toisen peräruiskeen aika. Nyt jo tiedän mitä odottaa, se vähän helpottaa.

klo 08:40
Saan aamupalaksi lisää lihalientä. Keittosuolaliuoksen vaihtoa, antibiootteja, kortisonia. Hoitaja kertoo että tähystykseni on vasta päivällä.

klo 11:15
Alan tuntea omituista puristavaa tunnetta rinnassa. Toivon sen olevan ohimenevää.

klo 11:30
Rinnasta puristaa edelleen. Hälytän hoitajaa, paikalle saapuu hoitajaopiskelija. Selitän että rinnasta puristaa, hoitajaopiskelija lähtee kertomaan tietoa eteenpäin.

klo 11:45
Huoneeseen tulee toinen hoitaja sydänkäyrämittarin kanssa. Saan taas rintaani, käsiini ja jalkoihini lappuset jotka yhdistetään mittariin.

klo 11:50
Hoitajaopiskelija tulee takaisin ja sanoo että sydänkäyrä näytti olevan normaali. Saan jonkin tabletin, joka auttaa närästykseen.

klo 11:55
En saa tablettia alas, se on liian iso eikä sitä saa puolittaa. Nolottaa, hälytän jälleen hoitajan paikalle.

klo 12:00
Saan uuden tabletin, tällä kertaa sellaisen jonka voi liuottaa veteen. Sekoitan sen pieneen määrään vettä ja juon. Maistuu karmealle.

klo 12:30
Luonani käy lääkäri kyselemässä vointia. Hänkin sanoo ettei sydänkäyrissä ollut mitään vikaa, ilmeisesti kortisoni aiheuttaa närästystä ja epämukavaa tunnetta. "Ja jos sua jännittää tähystys ni seki voi vaikuttaa."

klo 12:45
Nälkä kurnii mahassa, toivon että tähystykseni olisi pian jotta voisin taas syödä. Telkkarista tulee pelkästään kokkausohjelmia. Ei yhtään auta.

klo 14:00
Kaveri lähettää viestiä, kysyy milloin voisi tulla käymään. Vastaan "sitte ku oon terve(empi), oon ny Taysissa viettämässä 'lomaa' ja oon tääl varmaa loppuviikon".

klo 14:30
Hoitajaopiskelija tulee huoneeseen ja sanoo että nyt lähdetään tähystykseen. Hän lähtee kärräämään minua kohti gastroenterologian poliklinikkaa.

klo 14:40
Makaan sängyssäni poliklinikan käytävällä ja odotan että minut haetaan tähystykseen.

klo 14:45
Pääsen huoneeseen jossa tähystys tehdään. Huoneessa hoitaja ojentaa minulle maailman epäseksikkäimmät housut, jotka käskee pistää jalkaan. Housut ovat valkoiset, jonkinlaista puuvillamateriaalia, ja niissä on haarojen kohdalla reikä. "Pistä ne niinpäin että toi reikä on takapuolella. Ja alkkarit pois alta." Teen työtä käskettyä ja menen takaisin sängylle makaamaan. Hoitaja varmistaa etten ole juonut mitään tyhjennysaineita. En ole. Huomaan että edessäni on suuri näyttö. Kysyn tuleeko siihen näkyville se miltä suolistossani näyttää, kyllä tulee. Otan silmälasit pois päästä ja käännän kasvoja enemmän tyynyyn päin. En halua nähdä paksusuoltani. Saan kipulääkettä.

klo 14:50
Lääkäri aloittaa tähystyksen. Odotan kipua, mutta en tunne mitään. Kipulääke taitaa vaikuttaa.

klo 15:00
Lääkäri tähystää vielä. Oloni on pöhnäinen. Kuulen kun hoitaja ja lääkäri juttelevat keskenään, mutta en tajua mitään mitä he sanovat.

klo 15:05
Tähystys on ohi. Pistän silmälasit takaisin päähän, hoitaja sanoo minulle jotain. Unohdan heti mitä se oli. Olo on raukea.

klo 15:10
Minua viedään takaisin osastolle. Viejä on eri hoitajaopiskelija kuin viime kerralla, tämä on selkeästi vähemmän innostunut opiskelualastaan kuin se ensimmäinen.

klo 15:20
Makaan sängyllä ja tuijotan telkkaria, mutta en oikeastaan katso sitä. Tunnen oloni edelleen pöhnäiseksi enkä pysty edes ajattelemaan kunnolla.

klo 16:30
Makaan edelleen samassa asennossa sängyllä. Tajuan, että jalassani on vieläkin ne maailman epäseksikkäimmät housut. Käyn vessassa ottamassa ne pois, vaihdan tilalle alkkarit ja normaalit sairaalahousut.

klo 17:15
Saan ruokaa, ihanaa!

klo 17:30
Hoitaja tulee käymään. Hän kertoo lääkärin olevan nyt 98% varma, että minulla on colitis ulcerosa. Hän selittää lyhyesti mikä tauti se on ja saan pienen esitteen. Luen esitteen läpi, oirekuvauksen kohdalla alkaa naurattaa. Kaikki oireet täsmäävät.

klo 18:00
Huomaan että kaveri, joka aiemmin kyseli milloin näemme, on lähettänyt monta viestiä. Hän tahtoo tietää miksi ihmeessä olen sairaalassa. Alan juuri kirjoittaa vastausviestiä, kun kännykkä hälyttää akun loppuvan. Pistän kännykän latautumaan, en yllä kirjoittamaan sillä kun se on seinässä kiinni.

klo 19:00
Keittosuolaliuokseni ei tipu. Letkua joudutaan jälleen vääntämään, se sattuu.

klo 20:00
Verikokeet.

klo 20:15
Saan iltapalaa ja Klexanen. Kännykkäni on latautunut, alan lähettää kaverille vastausviestiä.

klo 20:30
Tajuan yhtäkkiä, että mahani ei ole ollut tänään juuri ollenkaan kipeä. Vertakaan ei ole tullut enää läheskään niin paljon kuin ennen. Iloitsen.

klo 22:00
Hoitajien vuoro on jälleen vaihtunut, sama tuttu yöhoitaja tulee antamaan lisää antibiootteja.

klo 00:00
Yöhoitaja kertoo, että minun olisi mahdollista päästä eroon jatkuvasta tiputuksesta, jos tahdon. Ajatus kieltämättä houkuttaa.

klo 00:30
Käyn vessassa. Pyyhkiessäni tajuan, että vuodan taas verta. Paljon. Koko pönttö on aivan punainen. Pelästyn niin, että jään hetkeksi vain tuijottamaan pöntön sisältöä. Ei ei ei ei... en ymmärrä miksi vuodan taas, mitä tapahtuu?

klo 00:45
Yöhoitaja tulee käymään huoneessa. Kerron, että minulta tuli paljon verta, meinaan purskahtaa itkuun sitä selittäessäni. Hoitaja rauhoittelee, sanoo että on aivan normaalia jos tähystyksen jälkeen hieman tulee verta. Hoitaja käskee minun hälyttää hänet paikalle jos niin käy uudestaan.

klo 01:15
Käyn uudestaan vessassa. Verta on valunut alushousuihin. Tuijotan ruskeahkoa länttiä housuissani, mietin sen olevan vähän omituisessa kohtaa, ja päässäni alkaa raksuttaa. Kuukautisteni ei pitäisi alkaa vielä yli viikkoon... hälytän hoitajan paikalle. Minut nähdessään tämä alkaa kiivaasti sopertaa "pyörryttääkö sua, pidä silmät auki, hengitä". Ihmettelen hoitajan reaktiota ja sanon ettei pyörrytä ollenkaan. Sitä hoitaja taas ihmettelee. "Sä olet niin kalpea, mä olin ihan varma että pyörryt kohta." Pudistan päätäni. Kysyn, onko mahdollista että kuukautiseni olisivat alkaneet etuajassa lääkkeiden takia. On se mahdollista. Hoitaja tuo minulle uudet alushousut ja siteen.

klo 02:00
Käyn vielä kerran vessassa ennen nukahtamista. Joo, menkkaverta se on.

tiistai 21.1.2014

klo 08:00
Aamu alkaa verikokeilla ja aamupalalla. Luonani käy lääkäri/opettaja kysymässä voisinko auttaa opetustilanteessa olemalla havainnollistava esimerkki colitis ulcerosa -potilaasta. Minulla ei ole mitään ajatusta vastaan.

klo 09:00
Lääkäri/opettaja tulee takaisin, vanavedessään neljä lääkäriopiskelijaa. Heistä yksi alkaa heti innoissaan kysellä minulta oireistani, elämäntavoistani ja mitä minulle on sairaalassa tehty. Mielissäni pistän merkille kysymysten olevan varsin fiksuja, oikeastaan aika samanlaisia kuin mitä lääkäri ja hoitajat minulta ovat kyselleet. Valaa toivoa siitä että tulevaisuudessakin on hyviä lääkäreitä. Tosin kysymys "ootko huomannu että sun iho tai silmät kellertäis?" naurattaa, ei mun maksassani mitään vikaa ole.

klo 09:15
Opiskelijat pääsevät yhteisymmärrykseen siitä, että minulla on colitis ulcerosa. Lääkäri/opettaja nyökyttelee. Diagnoosin "keksittyään" koko porukka lähtee huoneesta. Lääkäri/opettaja sanoo lähtiessään "tää oli oikein esimerkillinen tapaus cu-potilaasta". En tiedä pitäisikö minun olla imarreltu.

klo 10:00
Vilkaisen peiliin. Näytän hirveältä. Hiukset ovat ponnarilla ja valuvat littanina päätä pitkin, niiden rasvaisuus näkyy pitkälle. Kainalot huutavat deodoranttia ja kulmakarvat rehottavat. Tajuan, että näytin ihan yhtä hirveältä tunti sitten niiden nuorten lääkäriopiskelijoiden edessä ja alkaa hävettää.

klo 11:30
Hoitaja käy huoneessa. Hän kertoo, että huoneeni täytyy tyhjentää päivällä, ja siihen tulee joku toinen potilas. Minut on sen takia siirrettävä käytävälle, koska ylimääräisiä vapaita huonepaikkoja ei ole.

12:00
Saan lounaan.

klo 12:30
Minut siirretään käytävän päähän, tuolit ja pöytä siirretään syrjään että sänkyni mahtuu niiden paikalle. Kaikki tavarani tuodaan käytävälle myös. Näköesteeksi saan pari sermeä. Huonetta, jossa olin, aletaan kovalla kiireellä siivota.

klo 14:00
Entiseen huoneeseeni kärrätään uusi potilas, keski-ikäinen mies.

klo 15:00
Läheiselle tuolille istuu joku potilas, minua arviolta kymmenen vuotta vanhempi mies. Hän ihmettelee miksi olen tehnyt pesän käytävän päähän. Juttelemme hetken, tajuan että miehen tilanne on heikompi kuin minun ja mietin joutuukohan hän leikkaukseen pian. Mies soittaa jollekin tutulleen, hän joutuu soittamaan käytävältä koska ei laitteiden takia saa käyttää kännykkää ollenkaan huoneessaan.

klo 16:00
Verikokeet. Hävettää itkeä käytävällä, onneksi on sermi.

klo 17:00
Päivällisaika. Ensimmäistä kertaa aikoihin tyhjennän koko lautasen, nälkä on kurninut niin kauheana.

klo 18:30
Tajuan, että nukun käytävällä ensi yön.

klo 19:00
Saan antibiootit ensimmäistä kertaa suun kautta, kaksi pilleriä jotka maistuvat hirveiltä. Kortisonit saan edelleen suoneen.

klo 20:00
Iltapala ja Klexane. Klexane kirveltää joka kerta viisi minuuttia ja jättää pieniä, hieman ihonväriä tummempia läiskiä ihoon.

klo 22:00
Yöhoitaja tulee varmistamaan että eihän minua haittaa nukkua käytävällä. Voisin kuulemma mennä myös päivähuoneeksi tarkoitettuun huoneeseen yöksi, mutta en jaksa alkaa siirtyä. Sitä paitsi olen kovin kiintynyt pikku pesääni, jonka olen tehnyt laukuistani, takistani, lehdistäni ja kirjastani. Vakuutan että pystyn nukkumaan käytävällä ja hoitaja lähtee. Lähtiessään hän vielä kysyy, oliko viimeöinen veri varmasti menkkaverta.

klo 22:30
Kuuntelen musiikkia kännykälläni. Väsymys painaa.

klo 22:40
Havahdun siihen, että olen lähes nukahtanut kännykkä rinnalla ja kuulokkeet korvissa. Otan kuulokkeet pois, siirrän kännykän sivuun ja alan nukkua.

klo 23:00
Joku sammuttaa käytävältä valoja niin että käytävän pää on lähes täydessä pimeydessä.

to be continued

lauantai 10. toukokuuta 2014

Sairaalajakso tammikuu -14, osa 2

Kellonajat ovat arvioita.
Voi olla että olen unohtanut jotain yksityiskohtia, koska kaikkea ei voi muistaa.

lauantai 18.1.2014

klo 06:00
Käyn tarkkailuosastolla vessassa. Se on 25 metrin päässä sängystäni. Joudun matkan varrella ottamaan tukea ovenpielestä etten pyörry.

klo 08:00
Aamupalan aika. Syön banaanijugurtin ja juon mehua.

klo 08:15
Luonani käy lääkäri. Hän painelee mahaani, se sattuu niin paljon että huudan ääneen.

klo 08:30
Maha protestoi aamupalaa.

klo 09:15
Pääsen mahan ultraäänitutkimukseen. Sitä suorittava hoitaja on hiljainen eikä kerro minulle mitään mitä näytön ruudulta näkee. Ainoa, mitä hän minulle sanoo, on "tää geeli on sit vähän kylmää".

klo 10:00
Uudet verikokeet. Olen itkenyt niin paljon että luulisi ettei kyyneleitä enää tulisi. Silti niitä tulee.

klo 11:30
Äiti soittaa. Annan tilanneraportin. Sanon "mä elätän toivoa et ne vaan sanoo 'mee kotiin, syö antibiootteja, kyl se siitä'".

klo 11:45
Lääkäri tulee kertomaan että minut siirretään toiselle osastolle ja joudun olemaan siellä jonkin aikaa, todennäköisesti viikon. Tällä hetkellä näyttää siltä, että minulla voi olla jonkinlainen suolistosairaus. Lääkäri kysyy olenko kuullut Crohnin taudista. Olen järkyttynyt. En pääsekään tänään kotiin? Alan itkeä. Itkeminen nolottaa, pyydän anteeksi, mutta lääkäri sanoo ettei se haittaa. "Kyllä me sut kuntoon saadaan, ainakin toivottavasti." Arvostan rehellisyyttä.

klo 12:30
Minua lähdetään kärräämään kohti uutta osastoa. Kärrääjä on kiva sairaanhoitajaopiskelija, joka kertoo että kipua ei tarvitse sietää missään vaiheessa. "Sittenki ku joudut tähystykseenki ni sanot suoraan kun sattuu niin ne antaa sulle enemmän kipulääkettä." En edes tiedä mitä tähystyksessä tehdään, mutta olen niin uupunut etten jaksa kysyäkään.

klo 12:35
Olen perillä gastroenterologian osastolla. Osasto on ääriään myöten täynnä, joten joudun jäämään tavaroineni käytäväsänkyyn odottamaan toisen potilaan kotiutusta. Äiti soittaa, kertoo että ovat isäpuolen kanssa matkalla.

klo 13:30
Odotan vielä käytävällä. Ohi kävelee koko ajan ihmisiä - hoitajia, lääkäreitä, siivoojia, toisia potilaita, vieraita. Kaikki vilkaisevat ohimennessään minua, ihmettelevät varmasti miksi makaan sängyssä käytävällä. En jaksa välittää.

klo 13:45
Huoneisiin on jaettu lounas, minulle se tarjotaan käytävälle. Yksi hoitajista ehdottaa josko kävelisin käytävän päähän syömään, siellä olisi pöytä ja pari tuolia. En voi, en pysty kävelemään niin pitkälle. Toinen hoitaja keksii tuoda sänkyni viereen pienen liikuteltavan kärryn, jolta voin syödä.

klo 14:00
Joudun antamaan ulostenäytteen. Toisin sanoen ripuloin veri-vesi-paska-sekoitusta pieneen purkkiin, jota pitelen kädessä. Se on ehdottomasti ällöttävintä, mitä olen koskaan tehnyt.

klo 14:15
Äiti ja isäpuoli saapuvat osastolle. En vieläkään ole päässyt huoneeseen.

klo 14:30
Vihdoinkin pääsen pois käytävältä. Pääsen osaston viimeiseen huoneeseen, jossa on lisäkseni vain yksi toinen potilas, vanha mummo joka taitaa jo vähän dementoitua.

klo 15:00
Saan tietää että hemoglobiinini on todella alhainen, vain 66, ja sen takia minuun täytyy tiputtaa verta. Ennen sitä pitää tietysti ottaa verikoe, jotta voidaan selvittää veriryhmäni. Alan myös saada antibiootteja.

klo 17:00
Päivällisaika. Ruokana on sosekeittoa, jossa on mm. porsaanlihaa. Ajatus soseutetusta lihasta on jokseenkin kuvottava, vaikka keitto onkin yllättävän hyvää.

klo 17:30
Edes sosekeitto ei pysy sisällä kauaa. Onneksi sängystäni on vain pari metriä vessaan.

klo 17:45
Tajuan, että tippatelineeni, jota hoitajat kutsuvat sulhaseksi (koska se pysyy aina vierellä), pitää aivan järkyttävää ääntä. Eipähän hoitajien tarvitse arvailla missä liikun.

klo 18:00
Vereni on kuulemma jouduttu lähettämään Helsinkiin tutkittavaksi, koska siinä on jotain erikoisia vasta-aineita jotka voisivat reagoida ikävästi toisten, vääränlaisten, vasta-aineiden kanssa. Siksi verensiirtoni viivästyy.

klo 18:30
Pikkusisko on ilmeisesti kysellyt äidiltä missä kunnossa olen, koska äiti soittaa tälle ja antaa puhelimen minulle. Sanon että nyt on ihan hyvä olo, tässä odottelen verta ja katselen telkkaria.

klo 19:30
Äiti ja isäpuoli lähtevät kämpälleni yöksi. Saan iltapalaa, joka ei tietenkään pysy sisällä.

klo 20:15
Hoitaja mittaa kuumeeni, se on hiukan koholla. Hän miettii hetken pitäisikö tilata veriviljelyt, ja päättää tilata.

klo 20:45
Verikoe keskeyttää isosiskon kanssa chattailyt.

klo 22:00
Hoitajien vuoro vaihtuu, yöhoitaja tuntuu olevan mukava. Äiti tekstaa, kyselee vielä vointia loppuillalta.

klo 23:00
Saamani veripussit ovat kuulemma saapuneet, mutta ne ovat vielä niin kylmiä ettei niitä voi minuun tiputtaa. Sen sijaan saan antibioottia.

klo 00:00
Ensimmäistä veripussia aletaan tiputtaa. Veri on ällöttävää ja aiheuttaa välillä minussa oksennusrefleksin, joten en odota tätä innolla. Yllättävää kyllä, sen tiputus ei näytä ollenkaan niin pahalta kuin kuvittelin. Huijaan itseni ajattelemaan että se ei olekaan verta vaan vaapukkamehua, ja melkein onnistun. Tosin olen varma että vaapukkamehun tiputus ei tuntuisi niin ilkeältä.

klo 00:15
Väsyttää vietävästi, mutta en pysty nukkumaan koska veri tuntuu inhottavalta tippuessaan suoneen. Jatkuva paineen tunne, ikäänkuin joku samaan aikaan puristaisi suonta ja tökkisi sitä. Itken koska käteen sattuu niin paljon. Pohdin mitäköhän kaikkea joudun vielä sairaalassa kestämään ja pelottaa. Alan hyräillä Samuli Putron Mitäpä jos -biisiä.

klo 03:00
Ensimmäinen veripussi on tippunut ja se vaihdetaan toiseen. Olen sittenkin pystynyt nukkumaan hieman.

klo 03:20
Joko käteen ei enää satu tai olen turtunut kipuun. Joka tapauksessa väsymys voittaa ja nukahdan.

sunnuntai 19.1.2014

klo 08:00
Aamupala.

klo 09:00
Maha tuntuu olevan aivan täynnä ilmaa. Se on kuin iso turvonnut pallo, tai 8kk-raskausmaha. Edes vessassa käyminen ei auta.

klo 10:15
No auttoihan se vessareissu viimein.

klo 11:00
Päivän ensimmäiset verikokeet. En sanoisi että alan turtua niihin, vaan että alistun kohtalooni. Kyyneleet vierivät edelleen poskilla, mutta pysyn sentään liikkumatta enkä vänkää vastaan.

klo 12:00
Katson telkkarista kokkausohjelmia. Australian Masterchef on niistä ehdottomasti paras.

klo 13:00
Äiti ja isäpuoli tulevat osastolle. He tuovat mukanaan pari Oliviaa sekä ristikkolehden.

klo 13:30
Lounasaika. Syön hieman lihaa ja keitettyjä porkkanoita.

klo 13:35
Hoitaja käy huoneessa laittamassa minulle antibiootteja ja huomaa ettei keittosuolaliuokseni tipu. Hän vääntää letkun solmuun ja auki saadakseen sen toimintaan. Se auttaa, mutta tuntuu hirveältä suonessa. Käteen sattuu ja alan taas itkeä. Tulee paha olo.

klo 13:40
Paha olo eskaloituu, oksettaa. Siirryn vessan puolelle ja kun päässä alkaa heittää ja silmissä sumeta, hälytän hoitajan paikalle.

klo 13:41
Istun vessassa pienellä jakkaralla melkein kaksinkerroin. Äiti istuu vieressä ja käskee hengittää. Hoitaja istuu takanani. Hoen "mua pyörryttää, mua pyörryttää, mä oksennan kohta". Hoitaja sanoo että saan pyörtyä, hän ottaa vastaan. Hoitaja hakee kaapista jotain ainetta, jota laittaa ruiskulla suoneen. Se kuulemma auttaa pahaan oloon.

klo 13:43
Oloni on jo paljon parempi, enää ei tee pahaa eikä pyörrytäkään hirveästi. Äiti ja hoitaja nostavat minut kainaloista ylös ja kärräävät sänkyyn.

klo 13:45
Paleltaa niin vietävästi että tärisen. Saan päälleni kaksi peittoa sekä äidin ja isäpuolen takit.

klo 14:00
Väsyttää. Näytänkin varmaan siltä, koska äiti kysyy pitäisikö heidän lähteä hetkeksi että saan nukuttua. Myönnän että se olisi ihan kiva. Äiti ja isäpuoli lähtevät kiertelemään Tamperetta. Nukahdan.

klo 16:00
Herään labrahoitajien tuloon. Verikokeet.

klo 16:30
Äiti ja isäpuoli tulevat takaisin.

klo 17:00
Päivällisaika. Alkoikin jo olla nälkä.

klo 17:15
Hoitaja käy huoneessa ja ihmettelee, miksi minulle ei ole vielä aloitettu kortisonihoitoa.

klo 18:00
Alan saada kortisonia suoneen.

klo 18:15
Saan tietää että joudun huomenna tähystykseen. Saan myös tietää mikä tähystys on: suoleeni työnnetään peräaukon kautta pieni, letkun päässä oleva kamera, ja katsellaan miltä ympärillä näyttää. Samalla otetaan koepala, josta voidaan tehdä diagnoosi. Tämä tarkoittaa myös sitä, etten voi syödä iltapalaa enkä aamulla mitään ennen tutkimusta. Lisäksi suoleni täytyy tyhjentää, se tapahtuu kuulemma peräruiskeilla.

klo 18:30
Äiti ja isäpuoli lähtevät ajamaan kohti kotia. Äiti sanoo soittelevansa vielä.

klo 19:00
Hoitaja tulee antamaan ensimmäisen peräruiskeen. Vaihdan housut ja alkkarit aikuisten vaippaan ja makaan sängyllä sivuttain, kun hoitaja työntää ison ruiskun perseeseeni ja ruiskuttaa siitä ainetta peräsuoleen. Se ei satu, mutta on erittäin epämiellyttävää. Saan ohjeen käydä vessassa 10-15 minuutin päästä.

klo 19:15
Käyn vessassa. Aine, joka minuun ruiskutettiin, purskuu voimalla ulos. Se vähän kirvelee, suoleni taitaa olla aika tulehtunut. Tosin lähinnä naurattaa koko absurdi tilanne.

klo 20:00
Iltapalan aika, minulle vain vettä, mehua ja lihalientä.

klo 20:05
Telkkarista tulisi illalla sekä King Arthur että The Island. En osaa päättää kumman katsoisin, joten kysyn isosiskon mielipidettä. Isosisko liputtaa The Islandin puolesta.

klo 21:00
Verikokeet, antibiootteja. Lisäksi hoitaja laittaa piikillä mahaläskeihini jotain ainetta, Klexanea. Itse piikitys ei tunnu kauhean pahalta, mutta pistoskohtaa kirvelee viisi minuuttia. Irvistelen.

klo 22:30
Yöhoitaja käy huoneessa vaihtamassa keittosuolaliuokseni uuteen. The Island vaikuttaa hänen mielestään pelottavalta.

klo 23:00
Huomaan että vasen käteni, se käsi jossa on kanyyli, on turvonnut melkein kaksinkertaiseksi. Mietin onkohan se normaalia.

klo 23:30
Hoitaja tulee jälleen käymään, kysyn onko normaalia että kanyylikäsi turpoaa. Ei kuulemma ole. "Siinä on nestettä päässy kudoksiin, pitää vaihtaa kanyyli toiseen käteen." Lisää piikitystä siis. Tekee mieli lyödä itseäni otsaan kun kerroin turpoamisesta.

klo 23:35
Hoitaja päättää ensin koittaa josko saisi itse vaihdettua kanyylin paikkaa, vaikka suoneni ovatkin kovin pienet. Hän epäonnistuu ja lähtee hakemaan labrahoitajaa. Minä jään pitelemään kivistäviä käsiäni.

klo 23:40
Labrahoitaja saapuu paikalle yöhoitajan kanssa. Labrahoitajakin päivittelee pieniä suoniani ja koittaa lämmittää kättäni. Hän onneksi saa kanyylin laitettua heti ensimmäisellä kerralla, ja laittaa sen ympärille sideharsoa näköesteeksi.

klo 00:30
Nukahdan. Nukun melkein läpi yön, vaikkakin kovin pinnallista unta.

to be continued

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Sairaalajakso tammikuu -14, osa 1

Kellonajat ovat arvioita.
Voi olla että olen unohtanut jotain yksityiskohtia, koska kaikkea ei voi muistaa.

keskiviikko 15.1.2014

klo 15:00
Lähden matkustamaan äidin ja isäpuolen luo kyläilylle. Matka ei mene hyvin. Huimaa, oksettaa, pyörryttää, hengästyttää, pystyn kävelemään vain kymmenen metriä kerrallaan, laukkujen kanto on tuskaa. Kestää 25 minuuttia kävellä rautatieaseman bussipysäkiltä junaan. Jos juna ei olisi myöhässä, en ehtisi siihen.

klo 18:00
Perillä porukoiden luona linnoittaudun vierashuoneeseen. En syö oikeastaan mitään, nukun vain. Äiti epäilee että minulla on mahatauti.

torstai 16.1.2014

Vietän koko päivän vierashuoneessa talon alakerrassa. Keittiö sijaitsee yläkerrassa, jonne en jaksa kävellä, joten en syö mitään koko päivänä. Nukun.

perjantai 17.1.2014

päivä
En syö, nukun.

klo 18:00
Äiti ja isäpuoli tulevat kotiin. Äiti käskee minun pistää vaatteet päälle ja pissata kuppiin, lähdetään käymään päivystyksessä ja viedään sinne samalla virtsanäyte josta saavat katsoa tulehdusarvot.

klo 18:30
Pääsen sairaanhoitajan vastaanotolle, ojennan virtsanäytteen ja minulta otetaan sormenpäästä verikoe. Huokaisen helpotuksesta, onneksi se otetaan sormenpäästä. Olen huoneessa kaksi minuuttia ja menen takaisin aulaan odottamaan.

klo 19:00
Hoitaja tulee aulaan sanomaan, että virtsanäytteessä ei näkynyt mitään outoa (ei siis ollut virtsatietulehdusta). Sormenpää-verikoe sen sijaan näytti tulehdusarvojen olevan koholla, joten kyynärtaipeesta otettava verikoe on välttämätön. Apua. Lähden kulkemaan hoitajan perässä sairaalan käytäviä pitkin jonnekin ensiapusiipeen, jossa on vierekkäin monta verhoilla eristettyä sänkyä. Pääsen itsekin sänkyyn makoilemaan ja odottamaan labrahoitajia neuloineen.

klo 19:15
Labrahoitaja tulee. Verikokeen aika. Paniikki. Itken hysteerisesti, huudan "ei ei ei ei", rimpuilen, kiemurtelen ja vedän kättä pois neulan ulottuvilta. Kun melkein potkaisen hoitajaa naamaan, tämä lähtee pois.

klo 19:30
Tärisen ja itken yhä. Koitan hengittää rauhallisesti. Äiti selittää tuhannetta kertaa miksi verikoe on tärkeä. Ärsyynnyn ja huudahdan "kyllä mä tiedän että se pitää ottaa enkä mä ole tahallani vaikea, mä en vaan voi sille mitään!". Tarkoitan joka sanaa.

klo 19:45
Kaksi hoitajaa tulee neulojen kanssa takaisin. Karaisen itseni, hengitän pari kertaa syvään ja ojennan käden suoraksi. Toinen hoitajista pitää kädestäni kiinni, äiti rauhoittelee. Itken. Verikoe saadaan otettua. Jälkipaniikkini jatkuu vielä puoli tuntia.

klo 20:30
Hoitaja palaa ja kertoo tulehdusarvojen olevan 157. Tämä tarkoittaa sisäänpääsylippua sairaalaan. En kuitenkaan voi jäädä siihen sairaalaan jossa nyt olen, koska en enää asu paikkakunnalla. Hoitaja tilaa minulle ambulanssin.

klo 20:45
Minulle pistetään kanyyli ja aletaan tiputtaa keittosuolaliuosta. Pyydän että kanyylin ympärille kääritään sideharsoa, koska en tahdo nähdä sitä kädessäni. Ajatuskin tekee pahaa. Vaihdan myös omat vaatteeni sairaalavaatteisiin. Minulta kysytään kolme kertaa tahdonko kipulääkkeitä matkalle, kolme kertaa vastaan ei. Pelkään että jos otan kipulääkkeitä, en tunnista tarvetta päästä vessaan ja ripuloin ambulanssiin. Se olisi noloa.

klo 21:30
Ambulanssi saapuu paikalle ja lähtee kuljettamaan minua Taysiin. Se ajaa lujaa, lähden kiireellisenä tapauksena. Torkun matkan ajan. Heräilen viidentoista minuutin välein siihen kun vieressäni istuva ambulanssikuljettaja mittaa verenpainettani.

klo 23:00
Saavun Taysiin. Äiti soittaa juuri kun olen päässyt ensiavun ovista sisään ja selittää että he lähtevät isäpuoleni kanssa huomenaamulla ajamaan Tampereelle. Minut kärrätään johonkin ensiapusiipeen, taas. Huoneessa on muutama verholla eristetty sänky. Torkun.

klo 23:30
Ensimmäinen hoitaja tulee kysymään oireita ja vointia. Saan sormeeni jonkin pulssia (?) mittaavan "pyykkipojan". Joudun taas pissaamaan kuppiin.

klo 23:45
Hoitaja tulee tarkastamaan vointiani ja kokeilemaan mahaani. Hän mainitsee ohimennen jotain veriviljelyistä. Valahdan varmasti kalpeaksi. Sanon "multa just otettiin verikoe ja mä tykkäisin jos sitä ei tehtäis heti uudestaan". Hoitaja vilkaisee minua ja vastaa "ne on kyllä pakko ottaa uudestaan". Alan itkeä.

klo 00:30
Labrahoitaja tulee ottamaan verta. Olen etukäteen päättänyt etten rimpuile enkä panikoi jotta se olisi nopeasti ohi. Pyydän hoitajaa hakemaan vierelle toisen hoitajan pitämään kädestäni kiinni, ettei se vahingossakaan liikahda. Tämä ei ensin meinaa ottaa pyyntöäni todesta, mutta kun selitän millaisen paniikkiin yleensä näissä tilanteissa joudun, hän hakee toisen hoitajan henkiseksi tueksi.

klo 01:00
Jälleen uusi hoitaja. Tämä laittaa jotain ihme lappusia rintaani, käsiini ja jalkoihini ja yhdistää ne isoon laatikkovempeleeseen. Vempele on sydänkäyrämittari.

klo 02:00
Minut viedään tarkkailuosastolle. Siellä on kahdeksan verhoilla eristettyä sänkyä, vain kolmessa ei tällä hetkellä nuku ketään. Tekstaan äidille tilanneraportin ja yritän nukkua. Havahdun välillä osastolla pörräävään yöhoitajaan.

klo 05:00
Herään torkuiltani labrahoitajan kolisteluihin. Jälleen uusi verikoe. Eih.

to be continued

lauantai 3. toukokuuta 2014

Hei hei mitä kuuluu?

En ole pitkään aikaan kirjoittanut ihan rehellistä kuulumispostausta, joten ajattelin semmoisen tässä rustata!

Asacolia on mennyt nyt n. kaksi kuukautta tällä "perusannostuksella", eli 3200mg päivässä. Lääkkeiden syömiseen tottuminen on ollut yllättävän helppoa, jotenkin etukäteen oletin että olisin repinyt siitä jonkin paljon kauheamman kriisin, mutta se pillereiden nappailu kahdesti päivässä onkin ollut helpointa tässä koko hommassa. Varsinkin sen jälkeen kun kuulin, että Asacolit saa sittenkin ottaa ruuan kanssa - aiemminhan luulin, että ne pitää ottaa tuntia ennen ruokailua. Toki tälleen kotona ollessa mun on helppo syödä lääkkeet tuntia ennen, mutta esim. kotikotona vieraillessa ei välttämättä osaa arvioida mihin aikaan tänään syödään.

Entäs ne sivuvaikutukset? No, niitä on tullut pari pikkusta!
• Mahakivut/vatsanväänteet n. puoli tuntia lääkkeen oton jälkeen. Etenkin jos en syö samanaikaisesti.
• Nivelkivut käsissä ja jaloissa. Yhdessä vaiheessa olin jo diagnosoimassa itselleni jotain nivelreumaa, heh.
• Okei, en tiedä kuinka pahasti tää johtuu Asacolista, mutta: ihon kuivuus. Ei yhtä paha kuin kortisonia syödessä oli (silloin varsinkin rystyset oli niin kuivat että kun pistin kädet nyrkkiin niin iho vaan halkeili ja vuoti verta), mutta esim. vuodenaikaan suhteutettuna varsin hämmentävää kuivuutta on ilmassa. Päänahkakin on niin kuiva että hilseilee. Mikä muuten on jopa vähän noloa. Ei pidä ajatuksissaan raapia päätä ihmisten ilmoilla...
• Ihottumaa ja ihon kutinaa olin myös huomaavinani jossain vaiheessa, mutta nyt ne on jo tasoittuneet. Ihokin kutisee lähinnä enää silloin kun ajattelen että iho voi muuten kutista tästä lääkkeestä, haha.
• TMI-osaston sivuvaikutus: vessajuoksu. Tosin ilman verta, mutta jokatapauksessa, vessassa täytyy taas juosta parisen kertaa päivässä, mikä ei ole ikinä kauhean mukavaa. En huolestu tästä niin kauan kun veri pysyy poissa, kunhan lähinnä ärsyynnyn.

Lisäksi pelkään hysteerisesti mm. hiustenlähtöä (koska hiukseni ovat jo muutenkin tarpeeksi ohuet ja niitä tippuu ihan tarpeeksi) ja kuukautiskierron muutoksia. Tosin en ole ikinä kuullut Asacolin vaikuttavan kenenkään kuukautiskiertoon. Mutta mutta, impossible is nothing...?

Muita kuulumisia sen verran, että viini ei tee pahaa mahalle (itsekunnioitukselle kylläkin..), vehnä tekee. Söin eilen pullaa, bad choice. Maha kipeytyi heti. Maha kipeytyy myös jos juon liian monta kuppia kahvia päivässä (silloin se myös kramppaa tosi ikävästi), ja jos syön mämmiä. Mutta mämmin kohdalla sanon vaan että c'est la vie - rakastan mämmiä ja jos kerran vuodessa ehdoin tahdoin syön jotain jonka tiedän olevan pahaksi ruuansulatukselleni niin so be it! Olen aikuinen ihminen ja päätän itse mitä syön, itse myös kärsin seuraukset. For mämmi, it's totally worth it.

Olen muuten miettinyt pitäisikö käydä laktoosi-intoleranssi-testeissä. Toisaalta en tiedä haluanko tietää, jos mulla vaikka onkin laktoosivamma, laktoosittomat tuotteet nimittäin on törkeän paljon kalliimpia kuin laktoosilliset...

Että semmosta täällä! Mimmosta siellä?