lauantai 26. huhtikuuta 2014

Luulitko, että virtsanäytteen antaminen on ällöä? Luulit väärin.

Jokainen on kai joskus antanut virtsanäytteen? Edes kerran? Ai ei? No, lyhyesti selitettynä: siinä pitää pissata purkkiin. Miehille se ei liene mikään ongelma (tai no mistäs minä tiedän kun en ole mies), naisten täytyy vähän ninjailla ettei A) purkki putoa pönttöön tai B) pissi omalle kädelle. Niinkin voi käydä. Ei sillä että mulle olisi koskaan käynyt niin, köhköh.

Minä olen joutunut antamaan virtsanäytteen muutaman kerran, ja jokaisella kerralla olen miettinyt "hyyyyi, tää on ällöttävintä mitä oon ikinä tehny!". Niin se olikin, vielä viime vuonna. Sitten tuli tammikuu 2014 ja jouduin sairaalaan. Sain heti ensimmäisenä päivänä käteeni pienen purkin ja käskyn antaa ulostenäytteen.

SIIS MÄ JOUDUN TEKEMÄÄN MITÄ.

Ulostenäytteestä mitattaisiin kalprotektiini - joku tulehdusta mittaava arvo, josta en ole 100% perillä koska en ole lääkäri... mutta jopa minä tajusin mitä se selkokielellä tarkoitti. Lääkäri käskee paskomaan purkkiin, sinähän paskot purkkiin. Ei vastaväitteitä.

Siellä sairaalan vessassa pieneen purkkiin verta ripuloidessani mietin "TÄMÄ on ällöttävintä mitä oon ikinä tehny!". Niin kuin se olikin. Vielä silloin.

Maaliskuun alussa sain kutsun paksusuolentähystykseen sekä määräyksen käydä sitä edeltävällä viikolla verikokeissa. Ja tulipa sen kirjeen mukana muutakin. Virtsa- ja ulostenäytteiden anto-ohjeet sekä ohje käydä hakemassa putilot niitä varten läheiseltä terveysasemalta. Muistan edelleen sen hetken, kun luin ulostenäytteen anto-ohjetta ensimmäisen kerran: "Siirtäkää peukalonpään kokoinen nokare ulostetta näytepurkkiin."

Siis. Mä. Joudun. Tekemään. MITÄ.

Niinpä minä sitten paskoin purkkiin, pientä puulastaa apuna käyttäen siirsin siitä purkista osan paskaa toiseen purkkiin, pistin purkin kiinni, tungin purkin muovipussiin, tungin sen muovipussin vielä toiseen muovipussiin (koska ensimmäinen oli läpinäkyvä) ja kuljetin koko roskan toiselle puolelle kaupunkia.

Voin vannoa, käsi sydämellä, että tuo on ehdottomasti, sataprosenttisesti, ällöttävintä mitä olen ikinä tehnyt. Purkkiin pissiminen ei tunnu ton jälkeen enää missään.

(Kalprotektiinistä lyhyesti esim. täällä ja täällä.)

torstai 24. huhtikuuta 2014

TV ja vatsa

"Hyvinvointi alkaa vatsasta"
Activia-mainos feat. Shakira
- No shit Sherlock. Kaikki on perseellään, kun vatsa ei toimi. Mutta Activia-jogurtti on kyllä ainakin IBS:stä kärsivän pahin vihollinen. Ai miksi? Nämä "vatsajogurtit" ovat yleensä täynnä FODMAP-hiilareita, jotka on huonoja IBS-vatsalle. Sen lisäksi esim. Activian kevytversiot on makeutettu aspartaamilla, joka saattaa aiheuttaa jo normaalivatsaiselle kipuja. IBS-vatsasta puhumattakaan. Ja hedelmämaut saadaan täysmehutiivisteistä, joita IBS-vatsan pitää välttää.

"Voi kun mullakin olis toi laktoosi-intoleranssi"
Valion Eila lohkeava jogurtti -mainos
- En voi edes kertoa, kuinka paljon tämä mainos ärsyttää. Oikeasti. Et tosiaankaan halua laktoosi-intoleranssia, varsinkaan maassa, jossa maito käsitellään niin, että laktoosivammaisena tunnet kuolevasi, kun syöt tavallisia maitotuotteita (mukaan lukien Valion tuotteet). Mieleni tekee aina heittää tv:tä kapulalla, kun näen tuon mainoksen.

Kaksi mainosta, jotka saavat pulssin nousemaan. Tuleeko mieleen muuta?

maanantai 21. huhtikuuta 2014

3 inhottavinta asiaa sairaalassa olemisessa.

1. VERIKOKEET
Ei liene yllätys, että neulafoobikon mielestä verikokeet on aivan kamalia. Pelkästään sen 10 vuotta sitten "runnotaan molemmat kädet ja vähät välitetään itkuista" -tyylillä tehdyn verikokeen traumat on jo tarpeeksi aiheuttamaan sen, ettei todellakaan tee mieli olla samassa huoneessa verikoeputkiloiden kanssa.. sen lisäksi mun suoneni on todella pienet ja karkaavaa sorttia. Suonien karkaus on noidankehä - tiedän etukäteen, että koska pelkään paljon niin suoneni karkaavat ja verikoe on hankalampi ottaa -> pelkään entistä enemmän -> suonet pötkivät entistä parempaan piiloon! Tämä noidankehä olisi katkaistavissa sillä etten pelkäisi, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty... veren otto myös fyysisesti sattuu mulla joka kerta. Varmaan johtuu siitä että suoneni ovat niin pienet, niissä tuntuu aina vähän-kuin-painetta kun neula on sisällä. Kyllä sen kestää (sen 15sek), mutta ei sitä mielellään kauaa tunne. Jälkeenpäin on aina käsi kipeä loppupäivän. Ei ole liioittelua etten voi illalla tiskata jos olen päivällä käynyt verikokeessa, tiskaamisen yhteydessä tapahtuva kyynärpään edestakas-heiluttelu tuntuu tosi inhottavalta neulalla kiusatun käden kanssa.

2. KANYYLIN LETKUN VÄÄNTELYT
Taitaa tämäkin mennä kastiin "koska suoneni on niin pienet", koska kaikki joille olen tästä kertonut ovat sanoneet "ai, ei mulla tommosta ongelmaa ollu". Lucky you... tuppasi se keittosuolaliuosletku olemaan jokseenkin eri mieltä aiheesta tiputetaanko-sitä-litkua-vai-ei, päätti muutamaan otteeseen olla tiputtamatta vaikka liuosta riitti vaikka millä mitalla. Siinä pääsi hoitaja sitten taas vääntelemään letkua, ja minä itkua. Se letkun vääntely oli ihan kamalaa. Kauhea paineentunne ja vartin kestävä jomotus kämmenselkään joka kerta. Tulee huono olo pelkästä muistelusta... teki muutaman kerran mieli vääntää se vitun letku rullalle ja leikellä rikki, harmi että semmoinen touhu olisi satuttanut muakin niin en voinut suunnitelmiani toteuttaa.

En edes ala jupista siitä kanyylista joka laitettiin huonosti, paskoi suonen vasemmassa kädessäni ja turvotti koko käden kaksinkertaiseksi. Oli muuten pitkään kosketusarka. Ärrinmurrin.

3. HENKILÖKOHTAISEN TILAN MENETYS
Potilailla sairaaloissa ei ylipäänsä ole kauheasti henkilökohtaista tilaa, mutta vielä vähemmän sitä taitaa olla suolivammaisilla potilailla. Omista ruuansulatuksen saloista sekä tuotoksien koostumuksista pääsee kertomaan kaikenkarvaisille lääkäreille, hoitajille ja opiskelijoille (toisten potilaiden kuunnellessa vieressä, tietysti), vessaan täytyy kutsua hoitaja avuksi, ja peräaukossa käy kaikenmoista laitetta ja härpäkettä ja ainetta ja sormea. IBD-sairaudet osaavat olla aika nöyryyttäviä, tai ainakaan mulle ei tässä äkkiseltään tule mieleen toista sairautta jossa ns. päätutkimus vaatii sen että makaat pylly paljaana tutkimuspöydällä ja perseeseesi tungetaan kamera. Mutta kaikkeen tottuu, myös siihen että komeat lääkäriopiskelijat tietää että ripuloit verta. Alussa se vaan tuntuu aika kamalalta.

Olen muuten miettinyt eräänlaisen "sairaalajaksoni"-postaussarjan kirjoittamista. Sarjan, koska se teksti ei yhteen postaukseen mahtuisi. Siis kertoisin lyhyesti (pitkästi) miten mä sairaalaan päädyin tammikuussa 2014 ja mitä mulle siellä tapahtui. En tiedä kiinnostaako sellainen ketään, mutta itselleni se voisi olla aika terapeuttista. Ei noi sairaalat ole mitään lempparipaikkojani.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Miksi sinne lääkäriin on niin vaikeaa mennä

Petran edellisestä postauksesta sain idean vähän pohdiskella tätä lääkäriin menemisen vaikeutta, mistä me molemmat selvästi kärsimme. Ei ehkä ole ihan terveellistä antaa erilaisten kipujen yms jatkua vuodesta toiseen. Mikähän siinä sitten on, ettei kumpikaan meistä sen suuremmin halunnut sinne lääkäriin hakeutua?
(Puhun nyt vain omasta näkemyksistäni sitten, eli en puhu meidän molempien puolesta.)

Ongelma lienee se, että jos naispuolisena menet lääkäriin ja valitat vatsakivuista, lääkäri saattaa tutkia sinut. Välttämättä ei edes tutki vaan sen sijaan kyselee kaikennäköistä ja päättelee puheistasi, mikä saattaisi vaivata. Koska olet nainen. Jos olisit mies, lääkäri rajaisi mahdolliset sairaudet tms noin viiteen ja sen perusteella päättäisi hoitokeinon. Naisella kun vatsakipujen syynä voi olla sata ja yksi asiaa, ja koska nainen kestää kipuja paremmin, niin häntä ei oteta yhtä vakavasti kuin miestä.
Ei siinä, hyvä lääkäri (kuten minulla onneksi sitten oli) oikeasti ottaa vakavasti kipusi ja ongelmasi ja määrää kaikkiin mahdollisiin testeihin. Sitten on noita huonoja lääkäreitä, jotka vähättelevät, kuten kirurgi, joka leikkasi umpisuoleni: Reagoin kipuun ja stressiin nauramalla (kuten monet muutkin), ja kun tämä kyseinen kirurgi paineli vatsaani ja näin ollen sai minut naurahtamaan (siitä huolimatta, että silmät valuivat vettä), hän totesi, ettei voi ottaa minua vakavasti, jos en osaa päättää, itkenkö vai nauranko. Noh, onneksi päätti kuitenkin leikata.

Kuten Petrakin sanoi, niihin vaivoihin tottuu. Jos on vuosia kärsinyt jostain ja "oppinut elämään" sen kanssa, niin eipä enää hetkauta. Varsinkaan, jos osaa jo arvella, millaisia diagnooseja saa lääkäriltä. Kuten: "Ei sua mikään vaivaa, sun on vain opettava elämään sen kanssa."
Joka tapauksessa, kun on tarpeeksi pitkään kärsinyt jostain, ajattelee sen olevan normaalia. Siihen asti, kunnes jotain radikaalia tapahtuu.

Sitten ehkä vähän henkilökohtaisempana asiana on se, etten oikeastaan uskallakaan mennä lääkäriin, sillä pelkään diagnoosin olevan huono. Ylipäänsäkin odotan aina pahinta, mikä ei ole hyväksi lääkäreihin liittyvissä asioissa. Tähän lienee syynä edesmenneen isän sairastaminen ja sairaaloissa vietetty aika, joiden seurauksena tuntuu siltä, etteivät ne lääkärit mitään osaa kuitenkaan.

Kaiken huippu taitaa kuitenkin olla se suomalainen mentaliteetti, että sisulla mennään läpi tulen ja jään, eikä vaivoista valiteta. Lääkärit ovat heikkoja varten ja vahvat parantavat itse itsensä. Voi kun se menisikin niin...

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Miksi lykkäsin lääkäriin menoa.

"Mikset sä menny lääkäriin heti ku sitä verta alko tulla jatkuvasti?"
 
Kaikessa lyhykäisyydessään voisin vastata ylläolevaan kysymykseen näin: koska olin jo niin tottunut siihen että se oli mulle normaalia, koska pelkäsin joutuvani tutkimuksiin, ja koska ei jaksanut kiinnostaa.
 
Ensimmäisen kerran huomasin verta alkkareissani syksyllä 2012. Pelästyin ja menin heti päivystykseen. Päivystyksessä jouduin verikokeisiin (joissa ei näkynyt mitään poikkeavaa), vastaamaan typeriin kysymyksiin kuten "ootko varma ettei sulla vaan alkanu menkat" (voin kertoa että eron menkkaveren ja suolistosta pulppuavan veren välillä kyllä huomaa) sekä tutkimuspöydälle sorkittavaksi. Lopulta sain kuulla että mulla on haavaumia perseessä ja ne paranee kunhan haen apteekista erästä geeliä jota niihin levitän.
 
Seuraavan vuoden ajan vuosin verta vaihtelevasti, aina välillä. En kertonut siitä kellekään enkä jaksanut huolestua, ajattelin että siellä ne vanhat haavat vaan aukeilee, ei mitään vakavaa. Varsinkaan kun en tuntenut mitään epänormaaleja kipuja, ei väsyttänyt eikä liikkuminen ollut vaikeaa yms. Ajattelin olevani täysin terve ihminen jolla nyt vaan sattuu olemaan verta vuotava pylly.
 
Joulun aikoihin 2013 verentulo alkoi olla päivittäistä ja veren määrä alkoi myös lisääntyä. Samalla lisääntyivät vessassakäyntikerrat sekä tuotoksien "epämääräisyys" (kauniisti sanottuna). Aloin olla entistä väsyneempi ja huonokuntoisempi, hengästyin paljon nopeammin kuin ennen. Uudenvuoden aikaan vietin pari päivää kaverilla enkä jaksanut siellä tehdä oikein mitään. Jokseenkin hävetti, kun kaveri olisi tahtonut lähteä ulos tekemään kaikkea hassua ja itse olisin vaan tahtonut nukkua. Noihin aikoihin aloin myös tuntea kipuja.
 
Varmaan jokainen fiksu ihminen olisi viimeistään tuossa kohtaa lähtenyt käymään lääkärissä, mutta minä en. Miksi? Koska olin jo niin tottunut verentuloon, etten pitänyt sitä mitenkään vaarallisena. Koska ajattelin, ettei ne lääkärit taaskaan mitään poikkeavaa löydä ja saan vaan käskyn syödä Buranaa. Koska pelkäsin joutuvani verikokeisiin.
 
Kun tammikuussa 2014 vietin yksinäisiä päiviä kotona ja kuntoni oli semmoinen etten jaksanut käydä lähikaupassa (100 metrin päässä kotiovelta), mua alkoi kunnolla masentaa. Ajattelin olevani ihan paska ihminen ja paskassa kunnossa. Ajattelin että mun täytyy alkaa kuntoilla koska en kehtaa lähteä yhtään mihinkään jos sadan metrin välein pitää istahtaa alas. Verta tuli nyt jatkuvasti kovalla syötöllä, mahani oli kipeä ja ramppasin koko ajan vessassa. Siinä vaiheessa alkoi jo vähän mietityttää tuon verenhukan mahdollinen vaarallisuus, mutta enää en jaksanut välittää. Ajattelin että kun olin jo muutenkin vuotanut viimeiset puolitoista vuotta, niin ei tästä mitään tämän pahempaa voi seurata. Tammikuun toisella viikolla vedin kalsarikännit, ne viimeiset, jotka katkaisivat kamelin selän. Sen illan jälkeen en enää pystynyt nousemaan sängystä muuten kuin vessaan enkä jaksanut kävellä kymmentä metriä pidempiä matkoja. Siitä kului viikko ennen kuin lähdin lääkäriin ja sille tielle jäin.
 
Jälkeenpäin olen pohtinut omaa suhtautumistani itseeni noihin aikoihin. Ajattelin olevani luuseri jolla on paska kunto. On totta, että mulla on ollut huono kunto about aina, mutta niin huono etten jaksa edes kaupassa käydä... se ei ole enää normaalia. En vaan tajunnut sitä silloin. Tai halunnut tajuta. Tai jaksanut tajuta. Ajattelin myös ettei ketään kiinnosta mun verenhukka ja että kun nyt muutenkin menee niin paskaisesti niin antaa mennä vaan, yksi lysti. Tuo viimeinen ajatus oli ehkä se kaikkein vaarallisin - ei ihminen voi loputtomiin menettää verta ja laihtua..
 
Viime aikoina olen myös pohtinut sitä, pukkasikohan mulla jotain masennuksen alkua viime talvena. En tiedä enkä todennäköisesti koskaan saakaan tietää, joten en sano tätä varmaksi (masennus on vakava sairaus enkä tahdo halventaa sitä tekemällä omia diagnooseja). Mutta sen tiedän, että joulu-tammikuussa pyörin paljon syvemmissä vesissä kuin olen ikinä ennen pyörinyt. Olen myös lukenut että suolistosairailla on kohonnut riski sairastua masennukseen, joten en pitäisi tätä täysin tuulesta temmattuna mahdollisuutena.
 
Mitä opin viime talvesta? Verenvuoto paikasta jonka ei pitäisi vuotaa verta ei ole ikinä normaalia. Lääkäriin pitää lähteä heti. Ja ihan pohjalta ainoa tie on ylöspäin, ihan oikeasti.


tiistai 15. huhtikuuta 2014

Shit happens. Mostly to me, so don't worry.

Aikeinani oli tänään kirjoittaa aiheesta "miksi en mennyt lääkäriin heti kun verentulo alkoi olla jatkuvaa". Kirjoitusinspiraatio oli hieman hukassa, joten menin selaamaan yhtä hienoimmista tumblreista joihin olen pitkään aikaan törmännyt, Laughing With My Colon. Sieltä löytyi eräs kuva, joka tiivistää hienosti ajatukseni aiheesta:



Repesin aika huolellisesti. :D

..ja heti perään vähän itkeä tirautin.

(Nojuu, kirjoitan sen postauksen jossain vaiheessa.)

torstai 10. huhtikuuta 2014

Kuinka se sitten menikään...

Hmm, Petra on ollut selvästi aktiivisempi kuin mitä itse on tullut oltua. Asiaa saattaa selittää se, että Petra vielä elää taudin "tutustumisvaihetta", jossa kaikki on uutta ja ärsyttävää/ihmeellistä, kun taas minä olen kärsinyt vaivasta paljon pidempään.
Tätä aasinsiltaa pitkin on hyvä siirtyä seuraavaan asiaan eli minuun ja omaan "tauti"historiaani.

Epäilen, että suoleni toiminta ei teini-ikäisestä asti ole ollut täysin normaalia, sillä ylioppilaskokeiden aikaan tuli istuttua paljon ja ummetus vaivasi heti. Mutta pystyin elämään normaalisti, ei ollut mitään ongelmaa. Ongelmattomat, mukavat olot jatkuivat vielä opiskelujenkin ensimmäisenä ja toisena vuotenakin (vähän turhankin runsaasta alkoholin käytöstä huolimatta). Oikeastaan kaikki vaikeudet alkoivatkin vasta kolmantena vuotena, kun vatsa saattoi päättää olla toimimatta tai toimia vähän turhankin tehokkaasti. Kaiken huippu kuitenkin tuli vasta sen jälkeen kun aloitin e-pillerit (2011).

E-pillerien myötä lisääntyivät vatsakivut ja epämääräinen vatsantoiminta. Voin kertoa, että alkoi  tuntua houkuttelevammalta jäädä vain kotiin lähelle vessaan kuin lähteä mihinkään - etenkään töihin, missä vessaan ei voinut rynnätä ihan noin vain. Se tunne, kun tajuat, että kylmä hiki alkaa valua ja vatsa krampata ja on pakko päästä vessaan, on ahdistava. Etenkin jos sen kokee useampaan otteeseen päivän aikana. Pahinta se on silloin, kun et tiedä, missä on lähin (ilmainen) vessa. Ulos lähteminen alkoi ahdistaa ja sitä tuli jäätyä helposti kotiin.
Vuosi 2011 oli kuitenkin aika helppo vuosi. Vuosi 2012 homma oli jo huomattavasti pahempi. Mikään ei toiminut, vatsakipuja oli lähes päivittäin. Enkä osannut edes hahmottaa, että mistä johtuisivat. Kun vietin syksyn Kiinassa, elin lähes jatkuvien kramppien kanssa. Noiden kramppien takia suurin osa samaan aikaan siellä kanssani olleista lakkasi pyytämästä minua mukaan yhtään mihinkään, kun "liian usein" kieltäydyin lähtemästä. Jipii, sosiaalisuus = pyöreä nolla! Sosiaalisesti vuosi 2012 oli myös hyvin surkea muutenkin, sillä mieli ei tehnyt tehdä mitään tai käydä missään.

Vuoden 2013 puolella aloin sitten lueskella mahdollisista syistä vatsakivuilleni ja omituisella vatsantoiminnalle. Törmäsin tietenkin kaikista kamalimpiin vaihtoehtoihin, mikä stressasi entisestään, mutta löysin lopulta myös tautikuvauksen ärtyneen suolen oireyhtymästä. Tarpeeksi kauan lueskeltuani ja raksittuani täyttämäni oireet, tulin siihen tulokseen, että vaikka jo diagnosoinkin itseni, varaisin lääkärin.
En missään nimessä kadu lääkärissä käymistä. Sain suljettua kaikki pois, myös suolistosairauksien lisäksi diabeteksen ja kilpirauhasen vajaatoiminnan. Ainoa diagnoosi, jonka sain, oli laktoosi-intoleranssi, josta tiesinkin etukäteen. Toki toisaalta mieli teki itkeä, kun lääkäri diagnosoi vain ärtyneen suolen oireyhtymän. Olemassa ei siis ollutkaan mitään lääketieteellistä parannuskeinoa ja hoitokeino oli löydettävä itse. 

Kaiken lisäksi IBS-diagnoosissa ärsyttää se, että koska hoitona on ruokavalio ja tiettyjen aineksien välttely, matkustus jännittää jonkin verran nykyään. Ulkomailla ollessa vessaanpääsymahdollisuudet ovat vielä rajallisemmat kuin Suomessa, eikä ruuan sisällöstä aina voi mennä takuuseen. Lisäksi kiellettyjen ruoka-aineiden listalla on varsinkin sellaisia aineksia, joita käytetään aasialaisessa keittiöissä, jotka taas kuuluvat suosikkikeittiöihini.

IBS:n sairastaminen on blaah. Todella blaah. Oikeasti, ärsyttää tämä "Sun pitää vain opetella elämään sen kanssa" -näkemys, jota sen diagnoosin saaneet saavat. Mutta siitä tosin toisella kerralla.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Paksusuolentähystys 1-O-1

Olet siis saanut kutsun paksusuolentähystykseen? Etkä tiedä mitä tulee tapahtumaan tai mihin kannattaa varautua? Ei hätää, olet tullut juuri oikeaan paikkaan etsimään tietoa - tähän blogiin! Tässä postauksessa kerron, mitä tulet kokemaan ennen tähystystä/tähystyksen aikana/tähystyksen jälkeen, joten mikään ei tule sinulle yllätyksenä. Paitsi tietysti ne asiat, joita minä en kokenut. Kuten paksusuolentähystys nukutuksessa, siitä en tiedä hölkäsen pöläystä.



PARI-KOLME VIIKKOA ENNEN TÄHYSTYSTÄ

Saat kutsun tähystykseen. Kutsussa on puhelinnumero johon voit soittaa ja perua ajan, mikäli se ei ole sinulle sopiva tai et vaan tahdo että paksusuoltasi ronkitaan juuri tuona päivänä.

Kutsun mukaan poliklinikkakäyntiin kuluu noin 2-3h. Tämän lisäksi operaatiosta henkiseen toipumiseen menee vähintään loppupäivä.

VIIKKO ENNEN TÄHYSTYSTÄ

Jos tahdot kipulääkitystä ennen tähystystä, soita klinikalle ja ilmoita asiasta. Tähystyspäivän aamuna paikalle käveleminen ja morfiinin suoneen pyytäminen on liian myöhäistä.

PARI PÄIVÄÄ ENNEN TÄHYSTYSTÄ

Hae  tyhjennyslääkkeet vaikka nyt. "Vaikka", koska oikeasti voisit hakea ne vielä tyhjennyspäivänä, tai heti kutsun saadessasi, mikäli mielit tuijotella niitä purkkeja kolme viikkoa.

Tässä vaiheessa kannattaa myös kysyä kaveria/perheenjäsentä/tuttua tähystyspäivälle saattajaksi, eli siksi ihmiseksi joka pitää kädestä kiinni kun matkustat kotiin tähystyksen jälkeen ja kuuntelee "ai vittu mun maha on kipee" -sadatteluja. Et halua aiheuttaa tälle pientä sydänkohtausta lähettämällä vasta tähystyksen jälkeen tekstaria "hei tota, mä oon Taysissa ja hoitaja sanoo ettei päästä mua lähteen yksin kotiin, niin oisitko sen verran vapaa et pääsisit tuleen saattajaks?". Ei sillä, että minä olisin tehnyt niin... (anteeksi :( ).

TYHJENNYSPÄIVÄÄ EDELTÄVÄNÄ PÄIVÄNÄ

Käy kaupassa ostamassa sokerimehuja ja lihaliemikuutioita.

Huominen kuluu sinulla tyhjennyslitkun juomiseen, vessassa juoksemiseen, kiroiluun, yökkäilyyn ja kiukutteluun koska et saa syödä yhtikäs mitään. Brace yourself.

TYHJENNYSPÄIVÄNÄ, ELI PÄIVÄÄ ENNEN TÄHYSTYSTÄ

Juo se tyhjennyslitku. Se on aivan kamalaa eikä sitä kukaan normaali ihminen tahdo juoda, mutta juo se silti. Jos et juo ja tähystys tämän takia epäonnistuu, se täytyy tehdä uudelleen hyvinkin lyhyen ajan päästä. Litkun juomatta jättäminen ei siis ole suositeltava vaihtoehto, tuhlaisit vain kaikkien aikaa.

Kannatan, että juot puoli litraa lihalientä ennen tyhjennyslitkua ja puoli litraa tyhjennyslitkun jälkeen, jotta saat tarpeeksi suoloja. Sokerimehuista taas saat sokeria, ja niitä on hyvä lipittää myös tyhjentämisen lomassa, niillä saa pahan maun pois suusta.

Varaa vierellesi ämpäri tyhjennyslitkun ajaksi. Ihan vaan kaiken varalta. Varsinkin jos juot Colonsteriliä, oksennus voi olla hyvin lähellä...

Ei kannata pukeutua niihin kaikkein nätimpiin pitsialushousuihin. Tai alushousuihin ollenkaan. Lähtö vessan puolelle voi olla hyvin lentävä, siinä rytäkässä alkkarit on vaan tiellä.



TÄHYSTYKSEN AIKANA

Tähystäminen sattuu. Aivan törkeästi. Ihan sama vaikka kuka tahansa selittäisi mitä tahansa "pienestä nipistelystä ja inhottavasta tunteesta mahassa", totuus on, että kun perseestäsi tungetaan letku paksusuoleesi ja se puhaltaa sinne ilmaa ja napsii koepaloja suolen seinämistä, tuntuu se suurinpiirtein samalta kuin jos joku repisi mahaasi auki sisältäpäin. Sellaista kipua et ole koskaan ennen tuntenut ja toivot ettet koskaan enää joudu tuntemaan. (Tämän takia ne kipulääkkeet on pop.)

Pyydä kipulääkkeitä myös tähystyksen aikana, jos tuntuu siltä ettet vaan kestä. Tähystys kannattaa kestää jottei siihen tarvitse heti ryhtyä uudestaan, mutta pelkällä suomalaisella sisulla ei tarvitse koittaa pärjätä. Suomalainenkaan sisu ei poista suoranaista kipua, siispä lisää morfiinia vaan!

Koita olla kiljumatta niin kovaa että koko klinikan käytävä kaikuu, ne ihmiset siellä käytävän toisessa päässä saattaa pelästyä.

TÄHYSTYKSEN JÄLKEEN

Olet töttöröö. Et tiedä maasta etkä kuusta mitään, ajantajusi on kadonnut ja yhtäkkiä havahdut siihen, että makaat vieläkin tutkimuspöydällä perse paljaana, vaikka tähystys päättyi jo vartti sitten.

Pääset yhteen klinikan vuoteista pariksi tunniksi pötköttämään ja keräämään itseäsi. Toisinsanoen torkkumaan.

Parin tunnin kuluessa kipulääkkeittesi vaikutus hälvenee ja tajuat että mahasi on aivan julmetun kipeä. Se on myös täynnä ilmaa. Heti kun pysyt jaloillasi, mene lähimpään vessaan tyhjentämään mahasi ilmasta. Siis piereskelemään.

Koita olla järkyttämättä saattaja-kaveriasi liikaa esimerkiksi heittämällä "nyt on sitte kunnolla nähty miltä mun suoli näyttää, hehheh" -läppää. Kaikki eivät tahdo tietää yksityiskohtia.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ

Mahasi on vieläkin kipeä.

Soita äidillesi valituspuhelu, jossa kerrot yksityiskohtaisesti kuinka vitun hirveä koko tähystyskokemus oli. Paitsi jos äitisi ei ole hoitoalalla, silloin hänkään ei välttämättä tahdo kuulla yksityiskohtia. Mutta muuten. Sitä varten äidit ovat olemassa: niille voi valittaa asioista, ja ne silittää hiuksia ja sanoo "voi sua raukkaa".


torstai 3. huhtikuuta 2014

Shit motherfucker fuck shit.

Juuh elikkäs. Joskus voisi ajatella asioita hiukan etukäteen.

Mulla on keväällä tiedossa 2-3 pääsykoetta. Olen aiemminkin ollut pääsykokeissa ja tiedän, että jännitän ja stressaan niitä ihan törkeästi. Olen aina ollut mahalla stressaaja, terveenäkin meni maha aina ihan sekaisin pääsykoejännityksestä. Eilen sitten tuli mieleen että niin - entäs nyt kun en ole enää terve.. veikkaan että maha on noina tiettyinä päivinä ihan järkyttävä, huutanee hoosiannaa ja juoksuttanee vessassa ja sitä rataa. Ja mitä jos mun täytyy juosta vessaan kesken kokeen? Enhän mä voi juosta vessaan kesken kokeen! Miten mä selviän?!

Kysyin asiaa minua fiksummilta (eli tyypeiltä jotka on sairastaneet jo kauan ja käyneet siinä ohessa pääsykokeissa/tenteissä) ja sain vinkiksi soittaa hakutoimistoon ja kysäistä asiasta. No, tänään soitin ja jee, ilmeisesti asia on sovittavissa - kunhan lähettää erityisjärjestelyhakemuksen niin, että se on perillä viimeistään 4.4.*

.........siis huomenna.

Pistinpä siis sähköpostia admissions.fiin tyypeille, selitin että olen urpo ja tiedustelin huomioidaanko mun hakemustani, jos se on perillä vasta ensi viikolla. Totta puhuen en usko että huomioidaan, koska nämä on yleensä semmosia juttuja joista ei jousteta... toivotaan parasta ja pelätään pahinta! Pahin olisi se, etten saa erityisjärjestelyjä ja sen takia paskon housuuni kesken valintakokeen, koska en pääse vessaan. Apua.



Tarinan opetus: olet perussairas (perusterveen vastakohta! ai ei vai?). Opettele elämään sen mukaisesti, hitto vie!

PS. Epäselvyyksien välttämiseksi: ainoat erityisjärjestelyt, joita kaipaan, ovat taattu reunapaikka läheltä ovea sekä mahdollisuus käydä vessassa kesken kokeen, jos tarve iskee. Suunnitelmissani ei ole ns. hyväksikäyttää sairauttani ja käydä vessassa kesken kokeen "siks ku mä voin, lol hähää", vaan oikeasti kävisin vain jos olisi ihan pakko. Jo pelkkä tieto siitä, että pääsen vessaan jos on tarvis, rauhoittaa. Ja muutenkin olisi parempi mieli koko päivän, kun tietäisin että ne valvojat/mitkä-lie tietää etten ole ihan terve.

*Tämä koskee siis vieraskielisten koulutusohjelmien valintakokeita. Suomenkielisiin valintakokeisiin onneksi ehdin lähettää paprut ajoissa, nyt kun tiedän että niin täytyy tehdä!